Luterilaisen kirkon vaikutus suomalaiseen kulttuuriin ja kansalliseen kehitykseen


Soveltuu sekä peruskoulun yläasteelle että lukioon

Kaikki lienemme kuulleet sanayhteyden koti, uskonto ja isänmaa. Juhliessamme Suomen autonomian ajan alun merkkivuotta 1809, tuon esille, miten luterilainen uskonto on edesauttanut Suomen kansallista kehitystä.

Kansallinen uskonnollinen kehitys Suomessa on lähtenyt liikkeelle jo kauan ennen autonomian aikaa uskonpuhdistuksen ajoilta 1500-luvulta. Mikael Agricola loi suomen kirjakielen, jolloin uskon oppeja voitiin opettaa kansalle sen omalla kielellä ja ihmisiä saatettiin opettaa myös lukemaan.

Ripille ei päässyt, ellei osannut lukea ja taitaa ulkoa keskeisiä ehtoollisen viettoon liittyviä litanioita. Jollei päässyt ripille, ei päässyt myöskään naimisiin. Kirkko määritteli, millainen on kunnollinen ihminen. Jos rippikoulu oli käymättä, tuo määritelmä jäi täyttämättä. Kansankielinen kirjallisuus oli pääasiassa uskonnollista aina 1800-luvun puoliväliin saakka.

Luterilainen kirkko toimi autonomian ajalla kuuliaisena palvelijana esivallalle. Suomi sai pitää luterilaisen uskonnon Venäjän vallan alaisuuteen siirryttyään. Kirkko tuki Suomen suuriruhtinaskunnan yhtenäisyyttä. Melkeinpä jokaisessa kyläyhteisössä oli kirkko, suuri tai pieni. Uskonnollinen tapakulttuuri oli samankaltaista eri puolilla maata ja yhteiset uskonnolliset arvot ja käyttäytymissäännöt loivat vakautta. Uskon opit saattoivat olla myös ns. pakkopullaa joillekin kuulijoille. Kirkossa käynti oli kaikille pakollista sakon uhalla aina 1900-luvun alkuun saakka. Uskonnon vapaus kirjattiin itsenäisen Suomen perustuslakiin vasta 1920-luvulla. Siitä lähtien on saanut uskoa muutenkin kuin luterilaisittain, kunhan oppi on lain ja hyvien tapojen mukainen.

Luterilainen kirkko oli merkittävin tiedonvälittäjä autonomian ajan alkupuolella Suomessa. Pappi kertoi uutiset kirkkokansalle sunnuntaisin saarnastuolista saarnan ja kuulutusten päätteeksi. Suomenkielisiä sanomalehtiä ei 1800-luvun alkupuolella vielä ollut eikä kansa ymmärtänyt ruotsin kieltä. Papisto osasi yleensä sekä suomea että ruotsia, jolloin se toimi usein välittäjänä kansan ja virkamiehistön välillä.

Suomen kansallinen herääminen 1800-luvun puolivälissä vähensi vähitellen kirkon merkitystä tiedonvälittäjänä. Kun suomen kielestä tuli virallinen kieli suuriruhtinaskunnassa pikku hiljaa vuodesta 1863 alkaen, suomenkieliset saattoivat hoitaa asiansa suoraan virkamiehistön kanssa ilman papiston apua. Suomenkielisten sanomalehtien kautta sai lisää tietoa maailmalta sunnuntaisaarnan lisäksi. Suomenkielisen kansakoulun kehityttyä alettiin tuottaa muutakin kuin uskonnollista kirjallisuutta. Koulujen aapiskukoissa oli silti henkäys menneisyydestä, sillä kukko oli vanha pohjoismainen kirkon vertauskuva ja myös suomen kirjakieli oli muodostunut kirkon toimesta.

Luterilainen kirkko on ollut henkisenä tukena monissa kansakunnan vaiheissa. Vaikuttaisi siltä, että varsinkin vaikeina aikoina kirkon merkitys korostuu.  On olemassa sanontakin, jonka mukaan hädässä ystävä tunnetaan. Suomen kansallisen kehityksen ja myöhemmin itsenäisyyden kannalta katsottuna luterilaisella kirkolla on ollut kansakuntaa vireyttävä ja eheyttävä vaikutus.