Siviilien elämää Suomen sodassa

 

Päivänavaus soveltuu erityisesti peruskoululaisille.

Hyvää huomenta! Merkkivuoden 1809 johdosta kerron tänä aamuna Suomen sodasta siviilien näkökulmasta käsin.  Tutustumme aiheeseen Maria Simontyttären tarinan avulla.

Maria Simontytär istui kirkonpenkissä helmikuisena sunnuntaiaamuna 1808. Kotikylän harmaa kivikirkko oli taas ääriään myöten täynnä.  Jopa kirkon eteisessä oleva jalkapuukin oli käytössä: Joonas Antinpoika kärsi siinä juopottelusta saamaansa häpeärangaistusta. Jumalanpalvelus oli edennyt tavalliseen tapaansa aina pastorin lukemaan kuninkaan julistukseen saakka.  Kummallista, miten muutamat sanat saattoivat säikäyttää koko kirkkokansan. Sota oli syttynyt! Pastori oli kertonut venäläisten tulleen rajan yli. Miten meidän nyt käy, Maria pohti kyyneleet silmissä.

Sodasta huolimatta kyläläisten elämä jatkui aluksi aivan normaalisti. Maria heräsi joka aamu kukonlaulun aikaan ja kiirehti navettaan. Eläimet oli ruokittava, oli sitten arki tai pyhä. Vasta sen jälkeen oli suuruksen vuoro.  Maija-äiti laski lämpimän puuropadan keskelle tuvan pöytää. Perheenjäsenten istahdettua pitkille penkeille Simo-isä luki ruokarukouksen. Aamiaisella jokainen kurkotti vuorollaan puulusikkansa puuropataan ja lusikoi ruoan sieltä suoraan suuhunsa. Isän mielestä oli turhaa kattaa jokaiselle omaa puulautasta, koska siitä tuli vain tiskiä. Isän sana oli perheessä laki, eikä kukaan ryhtynyt kiistelemään hänen kanssaan lautasten käyttämisestä.  Eräänä maaliskuisena aamuna puuron maiskuttelu ja piimän hörppiminen keskeytyi ulkoa kantautuviin ääniin. Simo-isä höristi korviaan.  Hän kuuli aivan selvästi lähestyvää kavioiden kapsetta ja miesten huutoja. Simo aavisti pahaa ja komensi välittömästi perheen naisväen piiloon.  Maria pinkaisi pirtistä ulos niin vauhdikkaasti, ettei ehtinyt edes nuolla lusikkaansa puhtaaksi.

Maria piileskeli äidin, mummon ja kahden sisarensa kanssa tuntikausia kylmässä aitassa. Maija-äiti hyssytteli heti, jos joku heistä uskalsi edes kuiskata. Stiina-muorin oli vaikea olla hiljaa, koska hänen vatsaansa sattui. Muori oli jo kauan sairastanut vatsapöhöä, johon eivät mitkään yrtit olleet tehonneet. Venäläisten pelko sai muorin kuitenkin pysymään visusti piilossa. Lopulta kasakat lähtivät ja pihamaa hiljeni. Naiset palasivat tupaan, jossa isä istui kasvot kalpeina.  Puurolusikat lojuivat pöydällä, mutta pata oli poissa. Maria huomasi nopeasti, että kaikki edellisenä päivänä leivotut leivät olivat myös kadonneet orrelta. Myöhemmin kävi ilmi, että muutkin kyläläiset olivat joutuneet tekemisiin kasakoiden kanssa. Kaikkien kokemukset läpikulkumatkalla olevista ratsujoukoista eivät olleet yhtä myönteisiä kuin Marian perheen. Pieniä tihutöitä oli tapahtunut runsaasti, ruokatarvikkeita oli viety ja yhdestä talosta oli hävinnyt kaksi kanaa.
Maria Simontyttären suhtautuminen venäläisiin alkoi muuttua vasta Porvoon valtiopäivien jälkeen. Pastorin rauhoittavat puheet saivat Marian pelot vähitellen hälvenemään. Keisari oli kuulemma luvannut, ettei suomalaisista talonpojista tulisi maaorjia, vaikka Suomi liitettäisiin Venäjään. Pastori vakuutti, että talonpoikien asema säilyisi ennallaan. Maria Simontyttärelle oli tärkeintä, että elämä kotikylässä voisi jatkua tutulla ja turvallisella tavalla, vaikka maan hallitsijaksi tulikin Venäjän keisari.  Hänen toiveensa toteutui. 

Hyvää koulupäivää!