Kenen maantiede?

– Maantieteen opettajaopiskelijoiden ajatuksia maantieteestä ja maantieteen opetuksesta

Katja Markkula ja Maija Mäntykoski, Helsingin yliopisto, 2004

Kaikki kasvatus ja opetus, niin kouluissa kuin yliopistoissakin, kumpuaa joistakin arvoista ja tavoitteista – taustalla on aina jonkinlainen käsitys ihmisestä ja maailmasta. Arvot ja tavoitteet voivat olla henkilökohtaisia tai valtakulttuurista omaksuttuja, tiedostettuja tai tiedostamattomia, perinteissä pysytteleviä tai muutokseen pyrkiviä. Kasvatus ja opetus ovat myös vallankäyttöä, määrittelyvallan käyttäjät päättävät tulevaisuuden suunnista. Maantieteen opiskelijoina ja tulevina opettajina olemme huolissamme nykymaantieteen tavoitteista ja taustalla vaikuttavista arvoista. Minkälaisia ihmisiä maantieteellä halutaan kasvattaa?

Usein kehuskellaan ajatuksella, että maantieteilijänä voi opiskella kaikkea maan ja taivaan välillä, että poikkitieteellisyys on sallittua ja jokainen saa toteuttaa itseään. Mielestämme maantieteellä on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta mahdollisuuksien käyttäminen vaatii tietoisia askeleita eteenpäin.

Maantieteen koko kirjo esiin!

Maantieteen ehdottomana vahvuutena voidaan pitää sitä, että mikään muu tieteenala ei yhdistä yhtä sujuvasti ihmisen maailmaa ja muuta luontoa. Se on asia, jota kannattaisi mielestämme hyödyntää rohkeammin. Maantieteen olisi aika kasvaa niihin raameihin, joihin tieteenalan moniulotteisuus antaa täydet mahdollisuudet. Maantieteen uudemmat tuulet kuten humanistinen, kriittinen tai vaikkapa feministinen maantiede tulee sallia luontevana osana maantieteen opetusta – monimuotoisuus ja -arvoisuus tieteenalan sisällä ovat rikkauksia. Paikkatietojärjestelmien opetus on yksi keskeinen alue, joka pitää maantieteen ajan hermolla. On tärkeää, että uusi tutkimus suodattuu niin yliopisto-opetukseen kuin koulumaantieteeseenkin.

Ihmisestä tekijä omaan elämäänsä

Nuorina ihmisinä olemme huolissamme maailmamme tulevaisuudesta. Mielestämme ongelmia ei voida lakaista maton alle, ja huippuelintason omaajina emme voi käpertyä lintukotoihimme. Nopeasti globalisoituvassa maailmassa yhä useammat ihmiset, etenkin nuoret, tuntevat juurettomuutta ja ovat vieraantuneita elämän perusasioista, omasta henkilökohtaisesta ekologiastaan.

Uusissa perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelman perusteissa korostetaan oman elämän hallintaa. Opetusta läpileikkaavia aihekokonaisuuksia ovat muun muassa ihmisenä kasvaminen, kulttuuri-identiteetti ja kansainvälisyys, aktiivinen kansalaisuus ja yrittäjyys, vastuu ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä tulevaisuudesta, turvallisuus sekä mediataito. Vastuu omasta elämästä ja omista elintavoista, kokonaisvaltainen ymmärtäminen, vaikuttaminen ja yhteistyö ovat kasvatuksen tavoitteina nippelitiedon opettelemista tärkeämpiä. Opetuksen ja kasvatuksen tavoitteiden suunta on hyvä, tavoitteisiin pääseminen tosin vaatii valintoja ja tietoista ponnistelua.  

Koulutuksen tavoitteena tulee olla itsenäinen, luova ja tasapainoinen yksilö, jolla on riittävät tiedolliset, taidolliset ja sosiaaliset valmiudet elämään. Ollakseen uskottava esimerkki myös opettajilla – mukaan lukien yliopisto-opettajat – tulee olla elävä suhde itseensä ja ympäristöönsä. Opettajilta edellytetään myös perehtymistä nykyajan ja yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin. Ihminen ei elä erillisenä muusta maailmasta, ja oman paikan ja juurien ymmärtäminen rakentaa vankan pohjan elämälle. Maailma on täynnä mielekkyyttä ja yhteyksiä, joiden hahmottaminen vaatii taitoja. Koulutuksen tulisi myös välittää rakkautta ja kiinnostusta maailmaa kohtaan sekä rohkeutta elää itsenäisesti ja kriittisestikin ajatellen.

Askelia eteenpäin

Maantiede on tiedettä elävästä elämästä. On sääli, jos tilaisuus jätetään käyttämättä ja maantieteen ainoaksi anniksi jää nimistön ja karttojen käytön opettaminen. Koko maailman hahmottaminen ja maailmankuvan rakentaminen ovat hyviä tavoitteita, opetussuunnitelmissakin mainittuja. Silti nykyisenlaisella koulumaantieteellä on suuri riski vain ylläpitää stereotypioita ja luoda matkaesitemäinen maailma. Kaukaiset paikat voivat toki olla meille vain vierailukohteita, mutta maailmaa ei saa rakentaa irrallisuuden tai pintapuolisen ja turismihenkisen ymmärtämisen varaan. Ihminen osallistuu elämäänsä monilla eri tasoilla, paikallisesta globaaliin. On enemmistön valtaa ajatella, että keskittyminen Euroopan integraatioon ja suuriin kaupunkeihin riittäisi, koska asumme Euroopassa ja suuri osa ihmisistä asuu kaupungeissa. Elämme suuressa pienessä maailmassa.

Ympäristökasvatuksen parissa on oivaltavasti huomattu, ettei pelkkä tieto riitä: tarvitaan myös arvojen ja asenteiden työstämistä, herkistymistä, tiedostamista, vahvistumista, osallistumista ja sitoutumista. Tavoitteena on muuttaa tapaa elää, ei tapaa puhua. Koska ympäristö on maantieteenkin tutkimuskohde, ei eettisesti toimiva tutkija voi vain viileästi todeta, että ympäristö voi huonosti. Parhaimmillaan kaiken maantieteen opetuksen tulisi olla kasvatusta kestävään kehitykseen.

Asioiden käsittely kokonaisuuksina ja ilmiöinä saattaa olla tie ulkoa opettelusta ymmärtämiseen. Kaikessa maantieteen opetuksessa tulee riskien ja ongelmien käsittelyn ohella korostaa mahdollisuuksia ratkaista ongelmia.

Haaste kaikille, jotka opettavat maantiedettä

Opettajan tulee löytää oma intohimonsa opettamaansa tieteenalaa kohtaan ja pystyä välittämään sitä myös muille. Opettajan tulee löytää myös oma yhteytensä opetuksensa ja jokapäiväisen elämän välille. Koulu on yhteiskunnan osa ja toimii vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa.

Ruoantuotanto, kulutus, kehitys, oikeudenmukaisuus, vallan- ja tilankäyttö, monikulttuurisuus, identiteetti, talous, politiikka, kansalaisyhteiskunta, globalisaatio ja lokalisaatio ovat tämän hetken kysymyksiä, joihin maantiede voi antaa vastauksia. Nykypäivän oppilaita ja opiskelijoita tulee kasvattaa nykypäivän ja tulevaisuuden elämää varten. Heille tulee opettaa heidän maantiedettään.

Kirjoitus on osa Terra-maantieteellisessä aikakauslehdessä numerossa 2004, 116:3 julkaistua mielipidekirjoitusta