Antiikin ihminen ja ympäristö

Välimeren alueen antiikin maailma ei ollut yhtenäinen, yhdenmukainen kulttuuri: uusia ajatuksia hyväksyttiin ja vanhat unohdettiin. Kreikkalainen luonnonfilosofia syntyi perinteestä, joka pyrki selittämään rationaalisesti maailman olemuksen. Monet antiikin oppineet hyväksyivät käsityksen, että maa on maailmankaikkeuden keskipisteessä oleva pallo ja että maailmankaikkeudella on pallomainen rakenne, jonka sisältämässä läpinäkyvässä eetterissä aurinko, kuu ja planeetat liikkuvat.

Ilman saastuminen oli jo antiikin ajan ympäristöongelma. Se oli tavallista suurissa kaupungeissa kauan ennen hiilen ja teollisuuden aikakautta. Saastumista aiheuttivat pöly, savu sekä eläinten jätökset. Sää pahensi ilmanlaatua: keväällä ja syksyllä inversiot saivat aikaan ilmiön, jota roomalaiset kutsuivat 'raskaaksi taivaaksi'. Tunkioiden, jätevesien, metallisulattojen ja parkitsemisen hajut saastuttivat ilmaa. Toiseksi jätevedet laskettiin useimmiten kadulle. Yksi ensimmäisistä viemärijärjestelmistä oli Intiassa 2500 eKr. Joissain kaupungeissa, esimerkiksi Mesopotamiassa oli tiukat säännöt viemäröinnistä. Muualla, kuten Kreikassa ja Roomassa, sääntöjä oli vähän ja usein kadut toimivat viemäreinä.

Hakkuut hävittivät metsiä Kreikasta ja Italiasta. Puuenergian puutteesta aiheutuva kriisi sai kreikkalaiset käyttämään passiivista aurinkoenergiaa sijoittamalla kaupungit ja talot kohti aurinkoa. Myös roomalaiset käyttivät jonkin verran aurinkoenergiaa, mutta he myös toivat puuta rakennus- ja polttoaineeksi aina Mustaltamereltä saakka. Lisäksi Välimeren alueella ei maaperää suojeltu, sen sijaan Kiinan, Intian ja Perun kulttuureissa ymmärrettiin maaperän eroosion vaikutukset ja käytettiin pengerrystä estämään sitä. Ryöstöviljely oli myös ainakin paikallinen ongelma. Toisaalta sekä kreikkalaiset että roomalaiset säilyttivät pieniä puustoalueita pyhinä lehtoina lepyttääkseen luonnon henkiä.

Teksti: Kimmo Jalonen