Keskiajan ympäristö

Rooman romahduksen seurauksena osa antiikin tietoa hävisi eikä varhainen kirkko rohkaissut luonnon tutkimiseen pelkän tutkimisen vuoksi. Kuitenkin taiteilijat, käsityöläiset sekä elantonsa pelloilta ja metsistä hankkineet olivat erinomaisen tietoisia luonnosta. Metsien raivaaminen maanviljelyn laajentuessa lisäsi merkittävästi ihmisen kykyä hallita ympäristöä ja aiheuttaa maalle pysyviä muutoksia. Kristinoppi oletti, että Jumala oli antanut maan ihmisten hallittavaksi. Keskiajan kirkko ei kuitenkaan hyväksynyt ihmisen oikeutta rajattomaan luonnon hyväksikäyttöön: luonto voitiin kesyttää, mutta sitä ei saanut tuhota henkilökohtaisen edun saavuttamiseksi.

Keskiaikaisten ajattelijoiden suhde luontoon oli erilainen kuin omamme: heidän luontokäsityksissään oli esimerkiksi taruolennoilla keskeinen sija. Taustalla oli kirkon luoma mielipideympäristö, jossa antiikin myyttien pedot antoivat ihmisille moraalisia opetuksia. Kaikesta huolimatta luonnosta tehtiin tarkkoja havaintoja. Myöhäiskeskiajalla myyttiseen ulottuvuuteen liittyi myös ihastus luontoon ja halu tutkia kasveja ja eläimiä. Ajan tunnetuimpia oppineita olivat Albertus Magnus (n. 1200–1280) sekä Tuomas Akvinolainen (n. 1224–1274). He määrittelivät teologian ja luonnontutkimuksen suhteen ja hyväksyivät, että luonnonlait hallitsivat jokapäiväisiä tapahtumia. Ihmisjärki saattoi tutkia luontoa vapaasti, kunhan muistettiin, että tulosten oli kuvattava aineellisen maailman jumalallista alkuperää.

Teksti: Kimmo Jalonen