Maanviljelyn synty

Mielenkiintoista maanviljelyyn siirtymisessä oli, että ihmiset muuttivat käyttäytymistään ilmeisesti toisistaan tietämättä suurin piirtein samanaikaisesti eri puolilla maapalloa. Nykyisten arvioiden mukaan itsenäisiä ravinnontuotantokeskuksia oli kahdeksan. Tärkeimmät keskukset olivat Lähi-idässä, jossa alettiin viljellä ruista, vehnää ja ohraa yli 10000 vuotta sitten, Koillis-Kiinassa, jossa hirssin viljely alkoi noin 7000 vuotta sitten, ja Väli-Amerikassa, joka oli maissin ja pavun viljelyn alkukoti noin 4000 vuotta sitten.

Muutokseen liittyi vaeltavan elämäntavan lopettaminen, pysyvä asuinsija ja väkiluvun kasvu. Pysyvä asuinsija mahdollisti omaisuuden keräämisen: tavaroita ei enää tarvinnut kuljettaa mukana. Eräät tutkijat pitävät väestönkasvua sekä maanviljelyn aloittamisen syynä että seurauksena. Toinen usein esitetty syy maanviljelyyn siirtymiseen on ilmastonmuutos. Yhtenä syynä siirtymiseen on mainittu uskonnolliset riitit, joihin olisi tarvittu suuria määriä tiettyjä kasveja.

Maanviljelyyn siirtyminen lisäsi ihmisen vaikutusta ympäristöönsä. Tietoinen tai tiedostamaton jalostaminen muutti kasvilajien perimää. Peltoja raivattiin metsiin ja maata muokattiin. Kotieläinten laidunnus muutti kasvillisuutta asutuksen lähellä. Ihminen ryhtyi levittämään tiettyjä eläimiä ja kasveja alueilla, joilla niitä ei aikaisemmin ollut esiintynyt tai joilla esiintymistiheys oli alhainen. Aluksi muutos ei ollut suuri: esimerkiksi villieläinlauman vaellus uudelle alueelle saattoi aiheuttaa merkittävämpiä ympäristömuutoksia.

Ihmisen toiminta synnytti ensimmäiset todella näkyvät vaikutuksensa, kun jokilaaksoihin syntyi kasteluviljelyyn perustuneita korkeakulttuureita. Ensimmäiset niistä syntyivät Mesopotamiassa 3300-luvulla ja Egyptissä 3100-luvulla eKr. sekä Indusjokilaaksossa ja Keltaisenjoen laaksossa noin 2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Kastelua varten rakennettiin patoja ja kanavia, jotka muuttivat jokien virtausta. Patoja ja kanavia ei aina kyetty ylläpitämään, jolloin ne pääsivät liettymään. Tutkimusten mukaan ainakin osa näistä korkeakulttuureista kaatui taitamattoman kastelun aiheuttamaan viljelymaan vettymiseen ja suolaantumiseen. Sen sijaan Egyptissä sama tekniikka loi pysyvän vilja-aitan, joka on tarjonnut vuosituhannesta toiseen toimeentulon suurelle ihmismäärälle.

Monilla alueilla maailmassa kaskiviljely on perinteinen viljelymuoto. Kaskiviljely on kiertoviljelyä, jossa alueella oleva kasvillisuus, yleensä metsä, poltetaan, jotta saataisiin ravinteikasta tuhkaa. Kaskeamista on voitu tehdä jopa ilman kirvestä: puiden kuori poistettiin ja kuivunut metsä poltettiin. Muutaman vuoden kuluttua ravinteet ehtyvät tuhkasta ja alue jätetään uudelleen metsittymään. Riittävän suuren piikirveen kehittäminen lisäsi kaskeamismahdollisuuksia, metsien kaato tuli nyt mahdolliseksi, ja sahran käyttö merkitsi sitä, että maanmuokkausmahdollisuudet lisääntyivät. Kun ihmisiä on vähän, kiertoajat pysyvät pitkinä (jopa kymmeniä vuosia) ja maan hedelmällisyys ehtii palautua. Mutta väestön kasvaessa kiertoajat ovat lyhentyneet ja maa köyhtynyt. Biskajanlahdelta Bergenin pohjoispuolelle ulottuu tällä hetkellä karu kanervanummien vyöhyke. Tämä on peräisin kaskiviljelyn ajoilta, jolloin alueen metsät on kaadettu ja poltettu lähinnä laitumien aikaansaamiseksi. Kaskesta elävällä taloudella täytyi olla käytettävissään 20 kertaa suurempi maa-ala kuin peltoviljelijäperheellä.

Suomessa kaskiviljely ei aiheuttanut ympäristökatastrofia. Eräissä suhteissa kaskenpoltto vaikutti myönteisesti maaperään ja vesistöihin, mm. tuhka laski niiden happamuutta. Poltetut kaskimaat metsittyivät vähitellen ja itse asiassa kaskiviljely ja siihen liittyvä laidunnus lisäsivät luontomme monimuotoisuutta. Syntyi uusia maisematyyppejä, nurminiittyjä, ahoja ja ketoja sekä eri kehitysvaiheessa olevia lehtipuuvaltaisia metsiköitä, joita ei luonnonoloissa syntynyt kuin vähän, yleensä vain kulojen seurauksena. Valtaosa Sisä-Suomen nykyisistä koivikoista ja muista lehtimetsistä juontaa vuosisatojen takaisesta kaskiviljelystä: se on siten lyönyt pitkäaikaisen leiman suomalaiseen maisemaan.

Teksti: Kimmo Jalonen