Teollisen riskiyhteiskunnan luonnonsuojelu

Avohakkuiden haitallisuus havaittiin Euroopassa jo 1800-luvun alussa. Merkittävä ruokamullan eroosio ja valuman luonnollisen hahmon järkkyminen tuhosivat maan tuottavuuden. Julkinen huoli perustui kuitenkin enemmän esteettisiin kuin taloudellisiin seikkoihin: laajalle levinneen käsityksen mukaan poikkeuksellisen kauniita alueita tuli suojella kaivosmiesten ja hakkuiden suorittajien ahneudelta ja näin säästää ne tulevien sukupolvien iloksi.

Eräät taloustieteilijätkin alkoivat huolestua kivihiilen käytön nopeasta kasvusta. Geologit varoittivat, ettei tarjonta ollut rajatonta ja lopulta varat käytettäisiin loppuun. Hiilivarat kuitenkin näyttivät niin suunnattomilta, ettei kukaan halunnut myöntää niiden mahdollista loppumista lähitulevaisuudessa. Toistaiseksi kukaan ei halunnut murehtia sitä, mitä tapahtuisi kaukaisessa tulevaisuudessa. Varoituksista huolimatta 1800- ja 1900-luvun taite oli ennennäkemättömän luonnonvarojen kulutuksen kasvun kautta.

Ympäristön tuhoutumisen pelko syntyi 1800-luvun lopulla. 1900-luvun lopulla siitä tuli suuren yleisön merkittävä huolenaihe: kun viimeinen luonnontilainen ympäristö oli valloitettu, alkoi keskustelu, miten ihmiskunta säätelisi hallitsemaansa maailmaa. Ajan mittaan ympäristölle aiheutetut vahingot kävivät niin ilmeisiksi, että valtiojohtoista sääntelyä voitiin laajentaa, ja 1950-luvulta alkaen vaatimus luonnonsuojelusta on noussut vähemmistön mielipiteestä merkittäväksi keskustelunaiheeksi.

1960- ja 1970-luvulla ympäristönsuojelijat käänsivät joukolla selkänsä talouden jatkuvan kasvun korostamiselle ja vaativat, että luontoa tuli kohdella kunnioittaen. Vuonna 1972 YK rahoitti ympäristökonferenssin ja Rooman klubi oli huolissaan ympäristöstä. 1980-luvulla Saksassa vihreät nousivat merkittäväksi poliittiseksi voimaksi, ja he alkoivat saada kannatusta kaikkialla.

2000-luvun teollisessa riskiyhteiskunnassa ihmisen itsensä tuottamat ympäristökatastrofit ovat globaaleja, ja kukaan ei voi rajata itseään niiden ulkopuolelle. Toisaalta voidaan kysyä, mitä yksittäinen ihminen tai edes valtio voi tehdä kestävän kehityksen luomiseksi. Keskustelu ihmisen ja ympäristön suhteesta jatkuu.

Teksti: Kimmo Jalonen