Eurooppalaiset ääriliikkeet: Fasismi

Maailmansotien välistä aikaa Euroopassa kutsutaan usein totalitarismin aikakaudeksi. Neuvostoliittoon vuonna 1917 pystytetty kommunistinen järjestelmä oli voimissaan, ja Italiassa valtaan olivat nousseet fasistit ja Saksassa kansallissosialistit. Kommunistinen järjestelmä pysyi Neuvostoliiton rajojen sisäpuolella – Saksassa ja Unkarissa välittömästi ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehtyjä lyhytaikaisia neuvostovaltiokokeiluita lukuun ottamatta – mutta oikeistoradikalismi kuului eri muodoissaan ajan henkeen muuallakin kuin Italiassa ja Saksassa. Maailmansotien välistä aikaa voidaankin syystä kutsua myös äärioikeistolaisuuden aikakaudeksi. Mutta mistä kumpusi aikakauden oikeistoradikalismi, jonka seurauksena Euroopassa oli toisen maailmansodan alkuun mennessä siirrytty useammassakin maassa autoritääriseen hallintoon, ja siihen oli pyritty vielä useammassa?

Koko eurooppalaiselle äärioikeistolaisuudelle (ja yleiskäsitteeksi) nimensä lainannut Italian fasismi näki päivänvalon Milanossa 23.3.1919 Benito Mussolinin johtaman Fasci di Combattimento -liikkeen (myöh. Partito Nazionale Fascista, PNF) pitäessä ensimmäisen kokouksensa. Varhaisimmat kannattajansa Mussolinin fasismi sai ensimmäisen maailmansodan tyytymättömistä sotaveteraaneista, vallankumouksellisista ammattiliittolaisista sekä futuristeista, jotka olivat nuoria kokonaisvaltaista, modernistista vallankumousta tavoitelleita, porvarillisuutta vastustaneita intellektuelleja. Fasistisen liikkeen muutamaa kuukautta myöhemmin laadittu ohjelma oli kirjava sekoitus ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista kumpuavaa isänmaallisuutta sekä radikaalia kansallista sosialismia kuorrutettuna Italian Balkanille ja Välimeren alueelle laajemminkin suuntautuneella ekspansionistisella nationalismilla.

Fasismin nousu oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen varsin yllättävä ilmiö, sillä se ei ollut minkään 1800-luvun poliittisen liikkeen lineaarista jatkoa. Tiettyjä merkkejä uudenlaisesta poliittisesta lähestymistavasta oli kuitenkin ollut nähtävissä jo 1880-luvulta lähtien. Sitä edustivat maailmanlaajuisen talouslaman vuosikymmenen tuottamat populistiset liikkeet, jotka korostivat ohjelmissaan kansakunnan ensisijaisuutta internationalismia ja kosmopoliittisuutta vastaan. Ranskassa aikakauden populistinen liikehdintä sai johtohahmokseen Georges Boulangerin (1837–1891), Saksassa Adolf Stöckerin (1835–1909), Itävallassa Georg von Schönererin (1842–1921) ja Karl Luegerin (1844–1910). Heidän johtamiensa liikkeiden esikuvallista vaikutusta fasismiin ei voi kieltää. Vaikka heidän liikkeissään olikin mukana samoja elementtejä kuin myöhemmässä fasismissa, olosuhteet eivät olleet vielä kypsät merkittävämmälle menestymiselle.

Maailmansotien välisen ajan Euroopassa fasismi ilmeni eri maissa hieman toisistaan poikkeavin muodoin. Merkittävimmät fasistiset puolueet olivat Italian Partito Nazionale Fascista (PNF) ja Saksan Nationalsozialistische Arbeiterpartei (NSDAP). Vain nämä kaksi fasistista liikettä onnistuivat 1920- tai 1930-luvulla nousemaan valtaan omissa maissaan. Näiden lisäksi myös Espanjan fasistipuolue, Falange, pääsi laajempaan oikeistopuolueiden rintamaan sulautettuna 1930-luvun lopulla mukaan hallintoon. Sota-ajan poikkeuksellisissa oloissa ja miehittäjä-Saksan suosiollisella myötävaikutuksella valtaan nousivat myös Ante Pavelićin Ustaša Kroatiassa, Vidkung Quislingin Nasjonal Samling Norjassa sekä Ferenc Szálasin Nyilaskeresztes Part (Nuoliristi) Unkarissa.

Teksti: Eero Kuparinen