1. maailmansodan merkitys fasismin syntyyn

Fasismia ei olisi syntynyt ilman ensimmäistä maailmansotaa. Vaikka sota ei varsinaisesti synnyttänytkään fasismia, se avasi sille laajat kulttuuriset, sosiaaliset ja poliittiset mahdollisuudet: maailmansota horjutti optimistista, edistyshenkistä tulevaisuususkoa ja heitti syvän epäilyksen liberaalille uskolle luonnollisesta harmoniasta. Sota tuotti rauhattomien sotaveteraanien armeijat, jotka etsivät tapaa ilmaista vihaansa ja pettymystään vapaana vanhanaikaisiksi kokemistaan laki- ja moraalikäsityksistä. Maailmansota synnytti myös taloudellisia ja poliittisia jännitteitä, joita olemassa olevat instituutiot eivät kyenneet ratkaisemaan, olivatpa instituutiot sitten luonteeltaan liberaaleja tai konservatiivisia.

Maailmansodan kokemukset olivat keskeisin edellytys fasismin synnylle. Neljän vuoden mittainen teollisen teurastamisen kausi ei ollut jättänyt Euroopan perinnöstä juuri mitään muuttumattomaksi. Kaikki sotaan osallistuneet maat olivat kokeneet yhteiskunnassaan ja talouselämässään voimakkaan muodonmuutoksen. Ne olivat saaneet kestää vuosien mittaiseksi venyneen rintamapalveluksen, säännöstelyn ja valtiollisen ohjailutalouden ajan. Suunnattomista ponnisteluista huolimatta mikään sotaa käyneistä valtioista ei ollut saavuttanut tavoitteitaan. Lyhyen ja tuloksekkaan sodan asemasta maailmansodasta olikin tullut pitkä ja väestöllisiä resursseja ennennäkemättömän paljon ammentanut verilöyly, joka oli päättynyt molemminpuoliseen uupumukseen ja pettymykseen.

Maailmansota oli osoittautunut niin mittavaksi haasteeksi, että jopa kaikkein yhtenäisimpien ja hallinnoltaan toimivimpien valtioiden oli vaikea selvitä sodan luomista jännitteistä. Toisilta se ei onnistunut lainkaan. Siinä, missä vanhat kansallisvaltiot Iso-Britannia ja Ranska onnistuivat säilyttämään kansalaistensa lojaalisuuden, vasta 1870-luvulla yhdistyneinä kansakuntina Euroopan kartalle nousseet Saksa ja Italia onnistuivat heikommin. Vielä huonommin vakautensa säilyttämisessä onnistuivat Habsburgien ja Romanovien keisarikunnat, joista toinen hajosi kansallisvaltioiksi ja toinen suistui kaaokseen. Ensimmäisen maailmansodan aiheuttamista muutoksista Euroopan poliittisessa ilmastossa voi yleistäen sanoa, että sodan järkyttämistä valtioista ne, joissa oli voimakas tyytymätön keskiluokka suuntautuivat oikealle. Venäjällä, missä keskiluokka oli heikko ja merkityksetön, mutta jossa maattoman maatalousväestön määrä oli suuri, uutta poliittista suuntaa ryhdyttiin etsimään vasemmalta.

Kun Eurooppa sitoi ensimmäisen maailmansodan jäljiltä haavojaan, johtoasemasta eurooppalaisten poliittisessa maailmankuvassa kilpaili samanaikaisesti kolmekin aatesuuntaa: liberalismi, konservatismi ja kommunismi. Liberaalit, kuten myös eräät demokraattishenkisimmät sosialistit, tahtoivat järjestää Euroopan valtioiden väliset suhteet presidentti Wilsonin tammikuussa 1918 esittämän 14 kohdan ohjelman mukaisesti kansojen itsemääräämisoikeuteen perustuen. Konservatiivit uskoivat valtioiden välisten suhteiden vakauttamisessa edelleen armeijoihin, kun taas kommunistit katsoivat valtioiden välisten ongelmien poistuvan sillä, että maailmanlaajuinen kommunistiseen järjestelmään siirtyminen lopettaisi ongelmat lopettamalla valtiot.

Edellä mainituista aatteista mikään ei päässyt hallitsevaksi Euroopassa, vaan vesitetyn wilsonismin ja tyydyttämiseensä pyrkivän leninismin ristivedossa Eurooppa ajautui vuoden 1919 jälkeen ratkaisemattomiin alueristiriitoihin ja luokkakonfliktiin. Tämä jätti tilaa myös neljännelle, fasistiselle, näkemykselle jäsentää tulevaisuutta. Konservatiivien tavoin myös fasistit lupasivat ratkaista ongelmat voimalla, mutta heidän käsityksensä voimasta oli laajempi. Siinä missä konservatiivit mittasivat voimaa armeijoiden suuruudella, fasistit asettivat vaakakuppiin lisäpainoksi myös kansojen yhtenäisyyden: he lupasivat ratkaista luokkakonfliktit integroimalla työväestön osaksi kansakuntaa sekä korostivat tarvetta poistaa kansakunnasta kaikki vieras aines, vaikka voimatoimin. Rauhan ylläpitämisestä fasistit eivät olleet kiinnostuneita. Päinvastoin, sota antaisi aikanaan herrarodulle sille kuuluvan aseman alempirotuisten kansojen isäntänä.

Teksti: Eero Kuparinen