Fasismi poikkesi muista ismeistä

Varhaisen fasistisen liikkeen jäsenet olivat valtaosin nuoria, uutta sukupolvea, joka pääsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen käyttämään ensi kerran äänioikeuttaan. He kuuluivat sukupolveen, joka piti vanhojen puolueiden poliitikkoja kyvyttöminä vastaamaan maailmansodan jälkeisen uuden ajan haasteeseen. Fasistien mielestä vanhan puoluepolitiikan aika oli ohi, tarvittiin "epäpoliittista politiikkaa", jota fasistit julistivat tarjoavansa. Tätä edusti se näkemys, että fasistinen liike toi yhteen kaikki sosiaaliluokat ja oli siten jotakin muuta kuin perinteiset luokkapuolueet, olivatpa nämä sitten sosialistisia tai porvarillisia. Erottuakseen aiemman politiikan harjoittajista ja osoittaakseen, että edustivat ikään kuin koko kansanyhteisöä, fasistit käyttivät itsestään usein mieluummin nimitystä "liike" kuin "puolue".

Fasistien väite, että heidän organisaationsa on eri sosiaaliluokat yhdistävä kansanliike, ei ollut aivan perätön, sillä fasistit voittivat jonkin verran kannattajia myös työläisten keskuudesta; yleensä kuitenkin vähemmän kuin näiden osuus oli väestöpohjasta. Ei siksi, että työväestö olisi ollut kuuro nationalistiselle tai rasistiselle propagandalle, vaan pikemminkin siksi, että työväestö oli usein jo perhesiteittensä kautta mukana vasemmistolaisessa järjestö- ym. kulttuurissa eikä ollut valmis luopumaan lojaliteetistaan. Työväestöä olikin helpompi värvätä fasisteiksi, jos he eivät kuuluneet vielä mihinkään vasemmistolaiseen yhteisöön. Fasistinen liike rekrytoikin jäsenkuntansa ja kannattajansa ennen kaikkea keskiluokasta. Mukaan saatiin jonkin verran väkeä myös yhteiskunnan yläluokasta.

Fasismia voi luonnehtia eräänlaiseksi näennäissosialismiksi. Ohjelmatasolla se saattoi julistaa kapitalisminvastaisuuttaan, mutta käytännössä tilanne oli toinen: fasismilla saattoi olla läheisiä yhteyksiä liike-elämään. Ristiriita voitiin myös selittää sillä, että todellinen vastustuksen kohde oli kansainvälinen kapitalismi – kansallinen kapitalismi olisi hyväksyttävää. Päävastustajanaan fasismi piti ennen kaikkea kommunismia.

Vaikka fasismista tulikin pian yleiskäsite, joka tarkoittaa myös muissa maissa kuin Italiassa esiintyneitä yltiökansallisia liikkeitä, fasismia ei voi verrata muihin uusimman ajan poliittisiin virtauksiin, kuten konservatismiin, liberalismiin, sosialismiin tai kommunismiin. Kun vanhat klassiset ismit nojasivat ajattelijoittensa luomiin filosofisiin järjestelmiin, oli fasismi jotain aivan muuta. Massaliikkeiden aikakauden tuotteena se pyrki vetoamaan pikemminkin tunteisiin kuin ideologiaan. Fasismille olivat keskeisiä erilaiset rituaalit, poliittisten tilaisuuksien huolellisesti suunniteltu koreografia ja puhetilaisuuksien kiihkeä retoriikka. Fasismi ratsasti myös tunteella oman kansan rodullisesta paremmuudesta, muiden omaa kansaa kohtaan osoittamasta epäoikeudenmukaisuudesta sekä oikeutetuksi koetusta näkemyksestä saada alistaa alempiarvoisempina pidettyjä kansoja.

Toisin kuin muut aatteet, fasismi ei ollut vientitavaraa, vaan jokainen fasistinen liike kumpusi oman syntyalueensa historiasta heijastaen kansan omaa kulturaalista partikularismia. Jokaisella fasistisella liikkeellä oli oma reseptinsä kansansa kansalliselle nousulle, ja siksi fasistiset liikkeet poikkesivat luonteeltaan paljon toisistaan. Varmasti tunnetuin esimerkiksi tästä on italialaisen fasismin ja Saksan kansallissosialismin varsin erilainen suhtautuminen juutalaisiin – Mussolinin fasismillehan juutalainen ei ollut mikään pahan inkarnaatio. Italia alkoi omaksua antisemiittistä lainsäädäntöä vasta vuodesta 1938 lähtien, ja tällöinkin lähinnä symbolisena eleenä kahden fasistisen valtion liitolle.