Fasismin kirjava aatepohja

Vaikka vasta ensimmäinen maailmansota jälkimaininkeineen teki fasismin nousun mahdolliseksi, ovat liikkeen juuret löydettävissä jo 1800-luvun lopun liberaaleja arvoja vastaan kohdistuneesta kapinasta – kaikki eivät halunneet jakaa liberaalien uskoa yksilölliseen vapauteen, järkeen, inhimilliseen harmoniaan tai edistykseen. Koska fasismilla ei ollut kiinteää oppirakennelmaa, fasistisissa liikkeissä eri painotuksin esiintyneiden piirteiden aatteellinen alkuperä on historiassa varsin hajallaan, osittain hyvinkin etäällä.

Valtio oli fasisteille eräänlainen elävä organismi, aatteiden ja asenteiden henkinen perintö. Jokainen sukupolvi saa sen edeltäjältään ja luovuttaa seuraajalleen. Ajatus valtion totaalisuudesta on juonnettavissa aina Antiikin Kreikkaan, Herakleitoksen (500–l. eKr.) ja Platonin (427–347 eKr.) filosofiaan, mutta voimakkaimmin fasismiin – kuten myös kommunismiin – vaikutti tässä suhteessa saksalaisen Friedrich Hegelin (1770–1831) näkemys siitä, että valtio oli historiallisen kehityksen lopullinen päämäärä, "maailmanjärjen" toteutuma, joka olisi yksilöiden yläpuolella.

Valtion johtaminen kuului puolestaan harvalukuiselle valiojoukolle, eliitille. Tällaiseksi nähtiin fasistinen puolue, jonka johtaja ymmärtäisi, tulkitsisi ja toteuttaisi kansakunnan syvimmät tarpeet. Käsitykset eliitin ja johtajan merkityksestä sekä oikeutuksesta johtajuuteen voi juontaa osin jo italialaiseen Niccolo Machiavelliin (1469–1527), englantilaisiin Thomas Hobbesiin (1588–1679) ja John Lockeen (1632–1704) sekä saksalaiseen Johan Gottlieb Fichteen (1762–1814). Näitä merkittävämmäksi nousee tässäkin Hegel, jonka mukaan historiaa vievät eteenpäin kansan riveistä nousevat voimakkaat johtajat.

Vielä Hegeliäkin voimakkaammin fasistien johtajakäsitykseen vaikutti saksalainen Friedrich Nietzsche (1844–1900) ja hänen oppinsa yli-ihmisestä (Übermench), itsensä hallitsevasta, elämäntahtoisesta ja luovasta ihmisestä, jolle luominen, "teko" merkitsi enemmän kuin oma tai muiden onni. Tässä yhteydessä ei saa unohtaa myöskään "Fasismin profeetaksi" kutsuttua skotlantilaista Thomas Carlyleä (1795–1881). Carlylelle ratkaisu toimiltaan arvaamattomien massojen aiheuttamaan uhkaan oli hyvinvoinnin takaava diktatuuri, jota johtaisi uusi epäitsekäs eliitti. Hänen näkemyksensä, jonka mukaan historia oli pohjimmiltaan suurten persoonallisuuksien historiaa, soveltui hyvin myös johtajuuden merkitystä korostaneelle fasismille.

Friedrich Hegel antoi vaikutteita myös fasismin militarismiin. Hegelin mukaanhan valtion menestys voitiin ratkaista vain sodan keinoin. Vahvistusta uskolleen sodan moraalisesta ylevyydestä fasismi sai myös Nietzscheltä sekä sodassa isänmaan alttarille uhrautumista korostaneelta saksalaiselta Heinrich von Treitschkelta (1834–1896).

Eräissä fasistisissa liikkeissä – ennen kaikkea kansallissosialismissa – keskeisenä vaikuttanut myytti rotujen eriarvoisuudesta on johdettavissa lähinnä ranskalaiseen Arthur de Gobineauhun (1816–1882) ja englantilaiseen Houston S. Chamberlainiin (1855–1927). Molempien mielestä rotu oli historian ja sivistyksen pohja, ja tähän liittyen roduista arvokkain oli valkoinen rotu. Juutalaisten rodullista huonommuutta puolestaan perusteli aikakauden osalta voimakkaimmin saksalainen Eugen Dühring (1833–1921), joskin juutalaisten sulkemista saksalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle puolsi näyttävästi tuotannossaan myös Heinrich von Treitschke, joka leimasi juutalaiset saksalaisten onnettomuudeksi.

Fasistit tarvitsivat aina demonisoidun vihollisen, jota vastaan he rekrytoivat kannattajansa. Kansallissosialisteille vihollisen muodostivat ennen kaikkea juutalaiset, mutta tietyssä rajoissa myös slaavit. Italian fasisteille tällaisen demonisoidun vihollisen muodostivat heidän jugoslavialaiset naapurinsa, ennen kaikkea sloveenit, mutta myöhemmässä vaiheessa myös etiopialaiset ja libyalaiset.

Fasismin syntyyn vaikuttaneista aatevirtauksista on syytä mainita myös sosiaalidarwinismi, englantilaisen Charles Darwinin (1809–1882) kehitysopista yhteiskuntaan ja kansainvälisiin suhteisiin siirretty oppi. Sosiaalidarwinismi oikeutti niin imperialistisen ekspansion, kansallisen itsetietoisuuden kuin rasistisen ylemmyydentunteenkin ja antoi oman maan ja kansan ylivallan tavoittelulle luonnonoikeudellisen siunauksen.

Oma taustavaikutuksensa fasismin syntyyn on varmasti ollut myös joukolla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun uhkakuvia, jotka fasismi lupasi ratkaista. Jo ranskalainen valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) oli esittänyt pelkonsa vapaan individualismin turmelevasta vaikutuksesta yhteiskunnan yhteisöllisyyteen. Pelon yhteiskunnan sosiaalisesta hajoamisesta jakoivat myöhemmin mm. skotlantilainen Thomas Carlyle sekä ranskalainen Émile Durkheim (1858–1917) ja saksalainen Ferdinand Tönnies. Tavallaan jo Durkheimin ja Tönniesin edustaman uuden tieteenalan, sosiologian, synnystä saa kiittää herännyttä tarvetta diagnosoida yhteiskunnassa esiintyviä ongelmia, joista Durkheimin esiin nostama anomia, normittomuus, oli eräs keskeisimmistä. Kieltämättä myös eräillä 1900-luvun alun sosiologeilla, kuten Vilfredo Paretolla, Gaetano Moscalla ja Roberto Michelsillä oli hyvinkin suora vaikutussuhde fasismin oppirakenteisiin.

Uhkakuviin, joihin fasismilla oli ratkaisumallinsa, kuului myös pelko laskevien syntyvyyslukujen myötä tapahtuvasta kansojen väestöllisestä surkastumisesta. Olivatko Euroopan kansakunnat tuomitut katoamaan historian hämärään aiemmin sammuneiden valtakuntien esimerkin mukaisesti? Varmasti vaikuttavin ja puhuttanein profetia Euroopan kansojen kohtalosta sisältyi saksalaisen historianfilosofi Oswald Spenglerin (1880–1936) vuosina 1918–1922 julkaisemaan teokseen Länsimaiden perikato. Vertaamalla keskenään länsimaista kulttuuria ja kreikkalais-roomalaista kulttuuria Spengler tuli siihen johtopäätökseen, että länsimainen kulttuuri oli tuhoutumassa. Modernisaatio oli lakaisemassa pois perinteet, ja idässä uhkaavana voimistuva bolševismi tulisi huolehtimaan lopusta. Spenglerin mukaan kansakunnat voisivat kuitenkin pelastua henkisen vallankumouksen elvyttäminä ilman, että niiden on tarpeen muuttaa sosiaalisia rakenteitaan.

Fasismin syntyä edelsi myös politiikan muuttuminen joukkoliikkeeksi 1800-luvun puolivälistä lähtien sekä sen myötä tapahtunut poliittisen vasemmiston syntyminen. Fasismille oli tilaus yhteiskunnassa vasta sen jälkeen, kun vasemmistosta oli tullut riittävän vahva ottamaan osaa hallintoon, mutta äänestäjät olivat ennättäneet pettyä vasemmiston mahdollisuuksiin vaikuttaa tätä kautta. Aluksi parlamentaristiseen kompromissipolitiikkaan pettyneillä sosialisteilla ei ollut poliittisia vaihtoehtoja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tilanne oli jo toinen. Nyt heillä oli kaksikin vaihtoehtoa: siirtyä äärivasemmalle, kommunistien leiriin tai syndikalisteihin ja sitä kautta fasismiin.

Teksti: Eero Kuparinen