Ajatusvääristymät

Holokaustia käsiteltäessä esiintyy tyypillisesti muutamia (tietotulvan muovaamia, mitenkään erittelemättömiä) vääristyneitä käsityksiä, joiden ennaltaehkäisylle ja oikaisulle tulisi panna painoa. Seuraavassa annetaan kolme esimerkkiä:

1) Holokausti hahmottuu mielessä helposti yhtäkkiseksi murha-aalloksi, joka  pantiin toimeen Saksassa ja joka pyyhkäisi hetkessä yli maan juutalaisväestön. Holokaustin puhkeaminen ei kuitenkaan ollut Saksassa yhtäkkinen tapahtuma vaan sisäpolitiikan myötä kulkevaa aaltoliikettä vuodesta 1932 aina sodan syttymiseen saakka. Samalla, kun Saksan hallintokoneistoa rakennettiin päämäärätietoisesti totalitaarisempaan suuntaan, oli se kuitenkin vielä erilaisten sisä- ja ulkopoliittisten estojen kahlitsema eikä antisemiittisten toimien kiristymistä toteutettu räikeästi läpivietynä vaan useamman vuoden prosessina, jossa seesteisemmät ajat olivat omiaan rauhoittamaan Saksan juutalaisten mieltä. Sotaa edeltäneelle ajalle sijoittuu kolme huipentumaa, joista vasta viimeinen osoitti kiistattomasti juutalaisille heidän joutuneen fyysisen uhan kohteeksi: 1) huhtikuussa 1933 toimeenpantu boikottikampanja ja sitä seuranneet rotulait, joilla juutalaiset suljettiin tietyistä viroista sekä sairausvakuutuksen ulkopuolelle, 2) Nürnbergin rotulait syyskuussa 1935, joilla mm. kiellettiin seka-avioliitot ja evättiin juutalaisilta äänioikeus sekä 3) Kristalliyön pogromi marraskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä. Ensimmäinen tuhoamisleiri aloitti toimintansa vasta loppuvuodesta 1941. Sen sijaan holokausti koitui hetkessä kokonaisten juutalaisyhteisöjen tuhoksi niillä alueilla, joihin Saksa tunkeutui ”juutalaiskysymyksen Lopullisen ratkaisun” ollessa käynnissä.

2) Edellä kuvattuun liittyy toistuvasti esiin nouseva ihmettelyn aihe: Miksi juutalaiset jäivät kuin uhrilampaat odottamaan teurastusta – miksi he eivät paenneet ajoissa? Oleellista on nähdä edellisessä kohdassa kuvattu vuosikausien elämä vaihtelevissa olosuhteissa. ”Saksa pysyy Saksana. Kukaan ei voi riistää meiltä meidän koti- ja isänmaatamme.” kirjoitti juutalaisten keskusneuvoston sanomalehti 30-luvulla. Toinen syy on, ettei ollut paikkaa mihin paeta. Chaim Weizmannin sanoin: ”Suhteessa juutalaisiin Eurooppa oli jakautunut kahtia: paikkoihin, joissa juutalaiset eivät saaneet olla ja paikkoihin, joihin he eivät saaneet mennä.” Yhteensä 110 000 Saksan ja Itävallan juutalaista pakeni naapurimaihin vain joutuakseen myöhemmin natsien kynsiin. Merentakaisiin maihin pyrkineitä pakolaislaivoja käännytettiin takaisin – myös Suomesta (Helsinki,19.8.1938, n. 50–60 pakolaista) – eikä Palestiinaan muuttokaan ollut mahdollista kuin aniharvoille. Tarkemmin em. aiheista suomeksi Holocaustinfosta (kohdat 8–11). 
 
3) Luvun kuusi miljoonaa juutalaista tiheä toistuminen sekä käsittelyn keskittyminen ”juutalaiskysymyksen” vaiheisiin nimenomaan natsi-Saksassa ja Hitlerin retoriikassa aiheuttaa harhakuvan Saksan juutalaisväestön valtavuudesta – ikään kuin saksalaiset olisivat päivittäin olleet tekemisissä juutalaisten kanssa ja siitä syystä olisi voitu puhua ”juutalaiskysymyksestä”. Juutalaisten lukumäärä Saksassa 1933 oli 600 000, eli alle 1 % Saksan 62 miljoonaisesta väestöstä – ei  kuutta miljoonaa. Maastamuutosta johtuen osuus laski koko 1930-luvun ajan siten, että ennen sotaa 1939 tehdyssä väestönlaskennassa lukumääräksi saatiin 213 000. Juutalaisten lukumäärä Saksassa oli siis hyvin mitätön. (Esim. Puolassa osuus oli noin kymmenesosa väestöstä ja kokonaisluku noin kolme miljoonaa.) Kvantitatiivisesti ajateltuna ei Saksassa siis olisi pitänyt olla mitään ”juutalaiskysymystä”, vaan sellainen synnytettiin rotuajattelun myrkyllisessä keitinliemessä. Merkillepantavaa on, että tänä päivänä antisemitismia esiintyy kohtalaisen paljon esim. Japanissa, jossa käytännöllisesti katsoen ei ole lainkaan juutalaisia.

Teksti: Pekka Lindqvist ja Christiane Jukka