Inkerinsuomalaisten historia ja vainot

Inkeri on maa, joka on ja jota ei ole. Tämä professori Lauri Hongon luonnehdinta osuu asian ytimeen. Inkeri-problematiikkaa on jo pitkään leimannut kaksijakoisuus. Inkeri on ollut yli 300 vuotta karjalaisten ja savolaisten siirtolaisten asuttamaa aluetta. Samalla se oli osa Venäjää, vieläpä sen pääkaupunkia Pietaria ympäröivää lääniä, koska Pietari Suuren Ruotsilta voittaman Ingermanlandin suomalaisväestö jäi Venäjälle maaorjuuteen. Siitä huolimatta se sai säilyttää luterilaisen uskontonsa, ja Inkerinmaalla toimineet luterilaiset papit olivat lähes poikkeuksetta Suomesta tulleita. Yhtäältä Inkerinmaalla vuonna 1863 avattu Kolppanan opettajaseminaari koulutti inkerinsuomalaisia opettajia paikallisen suomalaisväestön tarpeisiin. Toisaalta suomalaisissa seurakunnissa sijainneet koulut toimivat kuitenkin Venäjän koululaitoksen valvonnassa ja määräysvallassa.

Kirjallisuus

Inkerinsuomalaisia käsittelevän kirjallisuuden ja tutkimusten määrä on yleisesti ottaen laaja. Niinpä Inkeri-bibliografiassa vuodelta 1981 luetellaan kirjallisuutta 126 sivun verran. Valtaosa kirjallisuudesta kuuluu tieteellisten julkaisujen piiriin. Kattavimmin on edustettuna kieli- ja kansatiede. Inkerinsuomalaisten historian murrosvaiheita ja vainoja on tutkittu vähiten, ymmärrettävistä syistä. Pääasiallisesti venäläisistä arkistoista löytyvä arkaluontoinen aineisto on ollut usein tavoittamattomissa sen käytön luvanvaraisuuden vuoksi. 

Inkerinsuomalaisten vainoista kertovasta Suomessa ilmestyneestä kirjallisuudesta mainittakoon kolme teosta. Niistä jokaisesta kuvastuu aikansa poliittinen elämä ja sen henkinen tila.

Inkerin suomalaisten historia, laatuaan ensimmäinen, julkaistiin Inkeriläisten sivistyssäätiön toimesta vuonna 1969. Teos on artikkelikokoelma. Neuvostovallan aikaa (1920–1941) tarkasteleva luku kuvineen vie 18 sivua kirjan 464:stä. Käsikirjoitus oli silti esiluettavana Suomen yläinstansseissa. Elettiin aikaa, jolloin ei tohdittu pilata suhteita suureen ja mahtavaan Neuvostoliittoon. Historiikin päähuomio viipyy keskiajassa, kirkollisessa, kieli- ja kansatieteellisessä elämässä. Kaikesta huolimatta teoksen ilmestyminen oli merkkitapahtuma inkerinsuomalaisten identiteetin kannalta. Kokoelman toimittajana oli sukujuuriltaan inkerinsuomalaisen filosofian tohtori, dosentti Sulo Haltsonen.

Toinen Inkeri-historiikki ilmestyi sarjassa Historia, kansa, kulttuuri. Sen kustansi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vuonna 1991. Myös SKS:n teos on luonteeltaan kirjoituskokoelma. Edeltäjäänsä verrattuna se sisältää näyttävän paketin  uutta, Neuvostoliiton avoimuuspolitiikan ansiosta arkistoista hankittua aineistoa. Kirjan julkaisemisella oli kiire: arkistot saattoivat sulkeutua yhtä nopeasti kuin ne olivat avautuneetkin, kuten kävikin. Inkeri-teoksen toimittaneet dosentti Pekka Nevalainen ja professori Hannes Sihvo olivat osanneet pitää kiirettä. Vainoja käsittelevän täysin uuden teksti- ja kuva-aineiston merkitys on kirjan ilmestymisen kannalta ollut ratkaiseva. Muilta osin, päivitettynäkin, teos muistuttaa edeltäjäänsä.

Yliopistopainon vuonna 1995 julkaisemassa kirjassa Pois Inkeristä, ohi Inkerin filosofian tohtori Toivo Flink tarkastelee kansan vainoja, niiden syitä ja seurauksia. Kirjan arvokkain sanoma perustuu hänen venäläisistä arkistoista hankkimiinsa asiakirjoihin. Pois Inkeristä, ohi Inkerin on dokumenttiaineistoon perustuva yleiskuvaus. Laaja ja kattava tutkimus inkerinsuomalaisten kokemista menetyksistä Neuvostoliitossa on yhä tekemättä. 

Vainot

Yleisesti tiedetään, että inkerinsuomalaisten historian murheellisin vaihe liittyy neuvostovallan aikaan. Väestönsiirtojen, karkotusten ja sotien runtelema Inkerinmaa menetti 1930- ja 1940-luvulla kertaheitolla koko asuinalueensa ja joka toisen 150 000 asukkaastaan. Vainojen seurauksena inkerinsuomalaiset hajotettiin pitkin ja poikin laajaa Venäjää aina Kaukoitään asti. Tämä selittää, miksi Suomeen muutettuaan moni nuori inkerinsuomalainen ei osannut suomea. Sitä kun ei koulussa voinut opiskella.  Se, miten valtakulttuurin puristuksessa vanhempi sukupolvi on onnistunut säilyttämään kielitaitonsa ja suomalaisuutensa, on oikeastaan ihme.

Esivallan salaiset päätökset estivät inkerinsuomalaisten paluun entisille asuinpaikoilleen. Määrätietoisimmat heistä onnistuivat muutoissaan Inkerinmaalle (so. Leningradin alueelle), vasta 1960-luvulla, silti harva pääsi asumaan kotikyläänsä. Valtaosalle heidän Inkerinmaansa oli menetetty ja vieläpä lopullisesti. Menetysten tiliin on kirjattava myös äidinkielisen kouluopetuksen puuttuminen ja sen seurauksena kuihtunut kansan historiallinen muisti, jonka surkastumista on pidettävä tappioista katkerimpana.

Mitä me tästä opimme?

Kun miettii inkerinsuomalaisten menetyksiä, herää kysymyksiä, joihin ei löydy selkeitä, perusteltuja, aukottomia vastauksia. Akateeminen tutkimus ei ole  tarjonnut asiasta uutta tietoa ja uusia näkemyksiä. Kaiketi aika ei ole vielä vastauksille kypsä. Millaisille kysymyksille aika sitten on kypsä?

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 15 vuotta inkerinsuomalaisten paluumuuton alkamisesta Suomeen. Maahan on saapunut yhteensä runsaat 30 000 henkeä perheineen. Miksi Suomen historian ja yhteiskunnan oppikirjoissa ei inkerinsuomalaisia ja heidän vaiheitaan ole esitelty, vaikka he ovat muuttaneet Suomeen paluumuuttajina, siis etnisinä suomalaisina? 

Minkä vuoksi ei ole vieläkään julkaistu laajalle yleisölle tarkoitettua kirjaa, jossa inkerinsuomalaisten historialliset taustat, vainot, kulttuuri- ja sivistyshistoria osana Suomen historiaa sekä paluumuutto esitellään selkeästi ja luotettavasti?

Mistä syystä inkerinsuomalaisten Neuvostoliitossa kokemat vainot ovat Suomessa muodostuneet hallitsevaksi aiheeksi, jonka takaa inkerinsuomalaiset itsekään eivät monesti näe tai halua nähdä muuta?

Mitä me tästä opimme? Ymmärtääkseni ainakin sen, että mitä enemmän luotettavaa tietoa inkerinsuomalaisista paluumuuttajista ja heidän perheenjäsenistään Suomessa saadaan, sitä monipuolisemmaksi suomalaisuuden kokonaiskuva muodostuu. Inkerinsuomalaisilla on paljon annettavaa kielelliselle ja etniselle emämaalleen. Heillä on mm. kerrottavanaan selviytymistarinoita EU:n isojen maiden ja kulttuurien puristuksessa toimintastrategioitaan pohtivalle Suomelle. Tätä tietoutta on syytä kartuttaa yhteisin voimin ja mielin ja jakaa keskenämme puhumalla, kirjoittamalla ja julkaisemalla. Inkerikeskus on parhaillaan kehittämässä laajaa inkerinsuomalaisten ikäihmisten syvähaastatteluprojektia Kansallisarkiston, useiden oppilaitosten ja vapaaehtoistyöntekijöiden voimin. Suomessa on parhaillaan noin 5000 akateemisesti koulutettua inkerinsuomalaista paluumuuttajaa ja heidän perheenjäsentään. Kyse on merkittävästä henkisestä pääomasta, joka tulisi ottaa käyttöön. Tulevaisuutemme hyväksi.

Teksti: Toivo Flink