Pietari Jääskeläisen perhe karkotetaan


Kirje Nihvantjevkasta.
Pietari karkotetaan perheineen Keltosta pääsiäisyönä 7.4.1931 Siperiaan. Lopulliseksi karkotuspaikaksi tulee Severo-Jeniseiskin kultakaivosalue. Perheen rikos on se, että se ei pysty maksamaan kohtuuttomia veroja. Karkotuksen alkaessa Pietari Jääskeläisen perheeseen kuuluvat Katarina-vaimo, Pietarin kasvatusisä ”Eno” Multiainen sekä Pietarin ja Katarinan lapsista 26-vuotias Simo, 21-vuotias Pekka, 19-vuotias Matti, 16-vuotias Eeva, 14-vuotias Elsa, 12-vuotias Helena ja 6-vuotias Susanna. Lisäksi Siperiaan lähtee Simon vaimo Maria ja nuoren perheen vuodenikäinen Sulo-poika. Pietarin ja Katarinan pojista Juhani (1907 - 1988) oli lähetetty Käkisalmeen oppikouluun. Kun Suomen raja sulkeutuu, hän jää Suomeen. Hänestä tulee 30-luvulla – Suomen valtiollisen poliisin kehotuksesta – suomalainen ja lapsuuden perheensä kohtaloiden keskeinen tallentaja.

Pietari Jääskeläinen kirjoittaa karkotusmatkallaan päiväkirjaa. Sitä mukaillen asiat ovat  menneet näin: Vuonna 1929 tuli määräys, että oli annettava 250 puutaa (1 puuta, noin 16 kiloa)  kauroja. Käsky oli täytettävä yhdessä päivässä. Sen jälkeen ei pitänyt tulla muita maksuja. Kun kaurat  oli viety, tuli uusi käsky: on annettava 585 ruplaa rahaa. Kun maksu oli suoritettu, otettiin pois  kulakkinta. Sitten tuli ilmoitus, että olemme taas kulakit ja määrättiin, että jokaisesta omenapuusta  on maksettava 20 ruplaa, jokaisesta marjapensaasta 10 ruplaa. Syksyllä tuli uusi vero, jota maksettiin  2400 ruplaa. Kohta tuli taas uusi vuonna 1931 ja vielä uusi, ja sitten tuo nätti summa: noin 7400  ruplaa. Kieltäydyimme maksamasta. Siitä hyvästä jouduimme luovuttamaan hevosen, lehmät, siat,  lampaat, nutut ja muut talouskalut, ja talon. 

Perhe kuljetetaan junalla Siperiaan. Matka härkävaunussa kestää kaksi viikkoa.  Pietari valitaan kuljetusmatkan staritsaksi, vanhimmaksi.  Tätä vastuuta hän kantaa vielä alkumatkan Siperiassakin, jollain tavoin koko karkotusajan. Hän on ryhmän puhemies heidän vangitsijoidensa edessä. Ehkä staritsan vastuu kannustaa häntä pitämään päiväkirjaa, josta myöhemmin tulee sukuhistorian keskeinen tietolähde. 

Monelle kuolemaksi koituneen matkan jälkeen inkerinsuomalaisten ryhmä viedään rautalanka-aidan ympäröimään parakkiin Krasnojarskissa. Näin Pietari päiväkirjassaan:
Turha koettaakaan kuvailla mitä kuuli ja näki, sanomattakaan mitä tunsi. Lattiat, naarit (laverit) seinävieret, kaikki oli täynnä nukkuvia ja kaikkialta kuului sydäntä särkevä voihke. Tuolla lepää rinnatusten kaksi sairasta lasta. Tässä rinnallani lepää vaimo, tuskin jaksaa suutansa availla vierellänsä 5 alaikäistä sairasta lasta, joita vanhin tytär hoitelee. Isä on lähetetty muualle töihin. Tuossa itkee äiti, jolta … tuoni korjasi yhtenä yönä 3 lasta…Tuonne en hennoisi teitän huomiotanne kääntää, siellä on kuusi pikkuista karitsaa sulloutuneina yhteen karsinaan. Heiltä on kuolema kuin susi vienyt äidin ennenaikaiseen hautaan.

Pietarin Eeva-tytär muistelee elämää Krasnojarskissa näin: Tauti alkoi tehdä töitään. Lapset ja vanhukset alkoivat sairastaa ja kuolla. Kuuden vuoden ikään melkein kaikki lapset kuolivat ja vanhukset myös, heikoimmat. Hautaamaan ei laskettu ketään. Tuli vaan lääkärin tapaisia. Ei ne tulleet katsomaan onko siellä sairaita. Ovelta huutavat vaan: ”Onkos kuolleita sisässä?” Jos sanotaan, että kuolleita on, niin antavat käskyn, että ne viedään pois hevosilla. Ei niille tehty ruumisarkkuja, ei mitään, ei tiedetty mihin veivät ja panivatko arkkuun ja sitten hautaan.

Krasnojarskista perhe lähetetään Jeniseiskiin, jossa Marian ja Simon pieni Sulo-poika kuolee, samoin ”Eno” Multiainen. Lavantautia sairastava Maria kirjoittaa Sulon ja ”Enon” haudalla otetun kuvan taakse: ”Tämä kuva kertoo paljon nuoruudestani. Kiitos vaan kaikesta taivaan Isälle, suuresta armosta ja rakkaudesta.”

Krasnojarskin jälkeen perhe määrätään Jeniseiskiin. Jeniseisk poikkeaa monin tavoin Krasnojarskista. Vaikka välillä jouduttiinkin asumaan navetassa ja jopa ruumishuoneella, olot paranevat. Luonto on kaunis, tataarinaapurit ystävällisiä, talot siistejä, kirkot ja moskeija toiminnassa. Tältä ajalta on säilynyt kuva perheen tyttäristä. Sen taakse Pietari-isä kirjoittaa: ”Jeniseisk 1931 v. 4jä onnetonta sisarusta Siperissä Jääskeläiset Eeva, Elsa, Helena ja Susanna.” Tämä vaihe kestää noin vuoden.

Seuraavana asuinpaikkana on Nihvantjevkan ankea ja likainen parakkikylä. Näin Pietari kuvaa tätä vaihetta ja ihmisiä ympärillään: Tänä aikana työskentelin kirvesmiehenä parakkien teossa…Kun aloitimme työt keväällä oli väkeä lähes pari sataa henkeä, mutta syksyllä väkiluku jo ylitti kolmen ja puolen tuhannen. Kirjava oli kansa, joka siellä vilisi. Siinä oli venäläisiä, hohlia (ukrainalaisia), puolalaisia, mordvalaisia, irttejä, tataareja, tsuvasseja, tseremisseja (mareja), burjaatteja, mutta oli siellä edustettuna meidän pieni Suomalainen heimokin ja virolainen. Mutta kaikilla siellä olijoilla oli yhteinen nimitys kulakit tai petsperesalenkat (erikoissiirtolaiset).

Rahat loppuvat. Ja sitten loppuu leipä. Maaliskuun viimeisenä päivänä 1933 Pietari kirjoittaa: Nihvantjevkan parakeilla oltuamme tässä muutaman päivän leivättä päätimme seurata Saarijärven Paavon kehotusta panna leipään petäjäistä. Menin taigaan. Nälänhädän keskellä viranomaiset antavat käskyn koristella parakki vapun kunniaksi. Perhe ei innostu. Toukokuussa ”poltikkaiskaali” (nokkonen) pelastaa perheen kuolemasta nälkään.

Pakkotyövoimana Siperiassa

Toivo Flink on tutkinut kaivosyhtiöiden ja viranomaisten yhteistyötä 30-luvun Siperiassa. Kultakaivoksien johtajat ”tilasivat” karkotettuja kultakaivoksien ilmaiseksi työvoimaksi. Esimerkkinä Flink mainitsee Tsvetmetzoloton pääjohtajan, joka ”tilasi” Siperian kultakaivoksille 2050 perhettä. Tässä jaossa Pohjois-Jenisein pääkaivoshallinnolle tuli 800 ja Etelä-Jenisein kaivoshallinnolle 300 perhettä.  Heidän norminsa (urakkamääräyksensä) olivat 30 - 50 % suuremmat kuin vapailla työntekijöillä. Jos palkka maksettiin, siitä pidätettiin osa korvaukseksi asuinparakista, ammattiliittomaksuista, pakollisista valtionobligaatioista ja GPU:n hallintokuluista. Tämän jälkeen ei juuri mitään jäänytkään.

Nihvantjevkasta Pietari Jääskeläisen perhe määrätään Jelisavetkan kaivoskylään, erämaahan, jonne ei ole teitä. Perheen pojat lähetetään edeltä, loppuperhe tulee perille heinäkuussa 1933. Matka kestää lähes kaksi kuukautta. Ennen vallankumousta englantilaisilla oli ollut alueella kaivoslupa. Monet rakennuksista ovat heidän jäljiltään. Siperian mahtava taiga lumihuippuisine vuorineen ja kesän kukkaloistoineen lohduttaa karkotettuja. Tästä ajasta jää erityisesti nuorimmille myös onnellisia muistoja.  Posti kulkee hitaasti ja epävarmasti, Suomeen vain nyrkkipostissa tai suhteilla Suomen konsulaatin kautta. Alueen ensimmäisinä perhe alkaa raivata peltoa ja viljellä perunaa. Kylmää maata ruokitaan lämpimällä tuhkalla ja pelto tuottaa satoa. Muutkin asukkaat alkavat viljellä perunaa.

Jääskeläisen perheen miehet määrätään töihin Jelisavetkan kaivoskylässä. Pietari on puuseppä ja rakennusmies, Simo sepän apulainen, Pekka ensin puunsahaaja ja sitten seppä, Matti ensin hevosmies ja sitten viilari. Eeva käy metsätöissä, Elsa on koulussa ja myöhemmin hitsaajana, Helena opiskelee kirjanpitoa ja hänestä tulee kirjanpitäjä, Susanna käy koulua ja hänet valitaan opiskelemaan. Katarina-vaimo hoitaa kotia ja lapsia yhdessä Maria-miniänsä kanssa.

Muutaman vuoden kuluttua Siperiaan saapumisesta olot paranevat.  Jälkeenpäin arveltiin, että muutamaksi vuodeksi Siperia säästi kaikkein pahimmilta pahoilta, joukkoteloituksilta ja joutumisesta Levashovon joukkohautaan sekä Leningradin piiritykseltä ja nälkäkuolemalta. Elämä muuttuu siis vähän paremmaksi, mutta vapautta heillä ei ole. Pietari kirjoittaa helmikuussa 1935: Vapaudesta vielä. Syksyllä oli sanomalehdissä uutinen, että meikäläisille annetaan äänioikeus. Mutta äsken oli taas, että on annettava äänioikeus, mutta ei pääse rajoonista pois. Hyvin hauskaa? Vapaita orjia.

Kansanvihollisia ilman kirjeenvaihto-oikeutta


Viimeinen kuva Pietarista
Pientäkään turvallisuutta ei kestä pitkään. Maailmansota tekee tuloaan. Suomalaiset luokitellaan Neuvostoliitossa fasisteiksi. Vuonna 1938 vangitaan Pietari sekä hänen poikansa Simo, Pekka ja Matti kansanvihollisina ilman kirjeenvaihto-oikeutta. Pietari on 59-vuotias, Simo 34-vuotias, Pekka 28-vuotias ja Matti 26-vuotias.

Mari Kajavan muistelmakirjassa kuvataan vangitsemista näin: Maaliskuun alkupäivinä Helena Jääskeläinen tuli yllättäen kotiin kulta-alueen keskuksesta, missä hän oli kirjanpitokurssilla. Hänellä oli huonoja uutisia: kaikki suomalaiset miehet oli vangittu. …Sana lähti kiertämään mökistä mökkiin. Pietari Jääskeläinen liitti siihen omat terveisensä: oli parasta varustaa reput valmiiksi. NKVD:n miehet voivat tulla vaikka keskellä yötä ja lähtö voi olla nopea.

Parin päivän päästä …Pietari Jääskeläinen ja hänen kolme poikaansa istuivat jo valmiiksi pukeutuneina penkillä – lakki vain päähän ja he voisivat lähteä. Pietari Jääskeläinen oli rakas Marille niin kuin kaikille muillekin inkeriläisille. Hän oli ollut heidän hengellinen isänsä. Marin ja Helenan tultua hän pyysi miliisiltä lupaa siunata perheensä. Nämä suostuivat ja käänsivät päänsä pois. Mari polvistui Pietari Jääskeläisen eteen tämän vaimon, neljän tyttären ja miniän kanssa, ja Pietari siunasi heidät …Miehet painoivat lakin päähänsä ja lähtivät ulos. Pietari Jääskeläinen kääntyi ovella ja sanoi, että kuka tietää, vaikka vasta rajan toisella puolella tavattaisiin.

Myöhemmin Pekka ja Matti vapautetaan. Pietari ja Simo eivät palaa koskaan.  Perhe saa viranomaisilta tiedon heidän kohtalostaan vasta Stalinin kuoleman jälkeen, 20 vuotta vangitsemisen jälkeen. Tällöin heidät julistetaan syyttöminä tuomituiksi.  Tietämättömyyden tuskaa Susanna-tytär kuvaa näin: Isä ja Simo kuolivat ja meille laittoivat paperit. Olivat kuolleet, mutta myö ei tiietty. Saimme tietää viiskymmentä kahdeksantena vuonna. Siihen asti ei tiedetty missä ovat. Ei saatu kirjeitä, ei mitään. Ovatko elossa vai kuolleet, mitään ei tiietty.

Virallisen - valheeksi epäillyn - tiedon mukaan Pietari kuoli sydänkohtaukseen 14.3.1942 ja Simo sairauteen 5.12.1944.

Mitä Pietari Jääskeläisen perheelle tapahtui?

Pääsiäisyönä 1931 Pietari Jääskeläisen 12-henkinen perhe karkotetaan Keltosta Siperiaan. Alkuperäisistä lähtijöistä palaa kuusi. Inkeriin ei kukaan saanut lupaa palata.  Tässä yhteenveto:

  • Simo-pojan Sulo-vauva kuolee Jeniseiskissä karkotusmatkan alussa vuonna 1931.
  • ”Eno” Multiainen kuolee 74-vuotiaana Jeniseiskin sairaalassa todennäköisesti pakoyrityksen aikana saamiinsa vammoihin vuonna 1931.
  • Pietari Jääskeläinen kuolee kansanviholliseksi tuomittuna viranomaisten ilmoituksen mukaan sydänkohtaukseen vankileirillä vuonna 1942.
  • Simo-poika kuolee kansanviholliseksi tuomittuna viranomaisten ilmoituksen mukaan vankileirillä sairauteen vuonna 1944.
  • Pekka-poika vangitaan vuonna 1938, mutta vapautetaan vankilasta. Hän kuolee hoitamattomaan keuhkokuumeeseen 35-vuotiaana Severo Jeniseiskin sairaalassa vuonna 1945.
  • Katarina-vaimo hoitaa perheen taloutta sekä Simon, Eevan ja Elsan lapsia sodan aikana. Hän kuolee Siperiassa vuonna 1948.
  • Eeva-tytär menee naimisiin vuonna 1939 ja saa kaksi lasta. Mies kuolee sodassa. Eeva muuttaa lapsineen Petroskoihin vuonna 1949.
  • Simon leski Maria palaa kahden elossa olevan lapsensa kanssa Petroskoihin. Kaikkiaan lapsia oli syntynyt viisi.
  • Elsa-tytär menee naimisiin Jelisavetkassa vuonna 1946, saa lapsen, eroaa ja muuttaa Petroskoihin vuonna 1949.
  • Helena-tytär muuttaa Petroskoihin vuonna 1949.
  • Matti-poika vangitaan vuonna 1938, mutta vapautetaan vankilasta. Hän muuttaa Siperiassa tapaamansa Liisa-vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa Petroskoihin vuonna 1959.
  • Susanna-tytär opiskelee, toimii opettajana Balachtan viljasovhoosissa Krasnojarskin alueella ja koulutarkastajana Belomorskissa. Hän muuttaa Neuvosto-Karjalan Harluun vuonna 1961, menee naimisiin ja saa kaksi lasta.
Teksti: Liisa Jääskeläinen