Siteet solmiutuvat uudelleen


Toivo Jääskeläinen.
Hilma Jääskeläinen.

Pietarin Jääskeläisen Juhani-poika oli lähetty suomenkieliseen oppikouluun Käkisalmeen ennen levottomuuksien alkua. Kun raja sulkeutuu, Juhani jää täysin yksin. Oppikouluaikana muutama opettaja ottaa tehtäväkseen huolehtia ”orvosta” inkeriläispojasta.  Myöhemmin Juhani valmistuu papiksi, menee naimisiin, saa viisi lasta ja tekee väitöskirjan Inkerin kirkon kohtalosta. Vuonna 1942 Juhani sotilaspappina tapaa serkkunsa Toivo Jääskeläisen rintamalla. Puna-armeijan sotilas Toivo on antautunut suomalaisille ja hänestä tulee Suomen armeijan sotilas. Hän joutuu vielä Lapin sotaankin.  Sodan jälkeen Toivo hakee Suomen kansalaisuutta, mutta inkeriläisiin Suomessa kohdistuvan Neuvostoliittoon palautusuhan vuoksi ja Suomen valtiollisen poliisin etsintäkuuluttamana hän pakenee vuonna 1946 Tornion joen yli Ruotsiin.  Ruotsissa Toivo menee töihin tekstiilitehtaaseen ja perustaa perheen.

Juhani Jääskeläinen on sodan aikana Inkerissä pappina ja evakuoimassa inkeriläisiä Suomeen Saksan miehittämiltä alueilta. Virosta ja Latviasta hän hakee saksalaisten leireistä suomea puhuvia miehiä Suomeen. Muodostetaan inkeriläisten heimopataljoona.  Eräs sotilaista on inkerinsuomalainen Anton Tarassu, josta tulee aikanaan Hilman mies. Anton luovutetaan rauhan jälkeen Suomesta Neuvostoliittoon, jossa hän joutuu kahdeksaksi vuodeksi vankilaan. Antonin vapauduttua vankilasta hän ja Hilma asettuvat asumaan metsäkylä Tsalnaan lähelle Petroskoita ja saavat kaksi lasta.

Juhani ja Toivo Jääskeläinen toimivat aktiivisesti inkeriläisten puolesta läpi elämänsä.  70-luvulla olot hivenen vapautuvat. Neuvostoliitosta pääsee matkustamaan henkilökohtaisilla kutsuilla. Toivo tapaa Ruotsissa sisarensa Hilman 45 erovuoden jälkeen. Juhani Jääskeläinen tapaa Suomessa sisarensa Eevan, Elsan ja Helenan sekä serkkunsa Hilman ja myöhemmin Petroskoissa muuta sukua. Näin muistelee Eeva Jääskeläinen tuloaan Suomeen ja tunteitaan Taavetin rautatieasemalla vuonna 1972: Aina oli unelmoitu, että pääsisi vielä Suomeen ja ainakin veljeä katsomaan. Kun on mennyt niin pitkä aika kun ei ole nähty. Kun hän kaks’kymmentenä viitenä vuotena läksi, mie olin kymmenen vanha. …Tänä vuonna täyttyivät toiveet. Oli se ihmeteltävää kun tulit Suomeen ja kävit junasta poikkeen ja vielä et usko, että olet jo täällä Suomen maalla ja voisit nähdä veljeä. Kun menin asemalle, niin sieltä soitettiin veljelle kotiin puoli viideltä aamulla: ”Sisko se on täällä.” … Ja sen jokainen arvaa, että millainen kohtaus se oli kun neljäkymmentä seitsemän vuotta oli kulunut.

 Monet Inkeristä karkotetuista muuttivat Petroskoihin ja sen lähistöön sekä Viroon. Kun suku kokoontuu Petroskoissa vuonna 1961, on kuvassa monia tuttuja.

Teksti: Liisa Jääskeläinen