Siirtolaisuus

Siirtolaisuus on nykyisin käytettävien määritelmien mukaan henkilöiden tai henkilöryhmien, tavallisesti perheiden, vapaaehtoista muuttamista asuinmaasta toiseen lähinnä toimeentulon hankkimiseksi. Määräaikaista tai muuten tilapäistä ulkomailla oleskelua ei tavallisesti sisällytetä siirtolaisuus-käsitteen piiriin. Maanosien välistä siirtolaisuutta nimitetään myös usein kaukosiirtolaisuudeksi tai valtamerentakaiseksi siirtolaisuudeksi. Raja siirtolaisuuden ja pakolaisuuden välillä on usein jonkin verran hämärä.

Laajasti ajatellen siirtolaisuus-käsitteen piiriin voidaan lukea kaikki ihmisen omaehtoinen muuttaminen alueelta toiselle. Mukaan voi laskea jo esimerkiksi esihistoriallisen ihmisen primitiivisen siirtolaisuuden, muuton Afrikasta Eurooppaan noin 700 000 eKr. alkaen, tai noin vuonna 8000 eKr. alkaneen maanviljelijäväestön muuton Eurooppaan. Perinteisestä metsästyksestä ja keräilytaloudesta maanviljelykseen siirtyminen oli aiheuttanut Lähi-idässä väestönkasvun, joka heijastui uuden viljelysmaan tarpeena. Jatkossa Eurooppa sai Lähi-idästä asuttajia, jotka levittivät maanviljelyksen taitoa. Saman primitiivisen siirtolaisuuden piiriin voidaan laskea myös Aasian arokansojen muuttaminen Euroopan itäosiin noin 800 eKr. alkaen tai germaaniheimojen  ja kelttien vaellukset Euroopassa 600-luvulta eKr. lähtien.

Antiikin Kreikan kaupunkivaltiot olivat aktiivisia siirtolaisuuden edistäjiä. Ne asuttivat kreikkalaisia laajalti oman kotialueensa ulkopuolelle noin kaudella 800–400 eKr. Perustamiensa siirtokuntien myötä kreikkalainen maailma levittäytyi Välimeren ja Mustanmeren alueelle. Erityisen tiheästi siirtokuntia oli Mustanmeren rannikolla, Aigeianmeren pohjoisosassa sekä Etelä-Italian ja itäisen Sisilian alueella. Kreikkalaiset perustivat siirtokuntia myös Pohjois-Afrikan rannikolle nykyisten Libyan ja Egyptin alueille. Kannustimena siirtokuntien perustamiseen oli aluksi liikaväestö, mutta myöhemmässä vaiheessa, kauppasiirtokuntien perustamisen myötä, yhä enemmän myös kaupalliset intressit.

Myös Rooman keisarikunta edisti siirtolaisuutta perustamalla imperiuminsa laajenemisen myötä siirtokuntia eri puolille valtapiiriään. Rooman maailmanvallan loppuaikaa leimasi myös 300-luvulta lähtien suurten kansainvaellusten nimellä tunnettu muuttoaalto ja sen aiheuttama paine. Varhaiskeskiaika oli Euroopassa yleensäkin suurten muuttoaaltojen aikaa; liikkeellä olivat niin slaavit, viikingit, unkarilaiset kuin monet muutkin kansat.

Sydän- ja myöhäiskeskiajalla Euroopan asutus laajeni saksalaisen idän kolonisaation myötä aiempien rajojensa yli. Eurooppalaiset olivat muutenkin liikkeellä – jatkuvat sodat loivat pakolaisuutta, johon oman osansa toivat myös 1200-luvulla läntisessä Euroopassa alkaneet juutalaisten karkoitukset. Amerikan löytäminen avasi myös uuden mantereen siirtolaisuudelle, ja on arvioitu, että Etelä- ja Keski-Amerikkaan sekä Karibian meren saarille olisi jo 1500-luvun loppuun mennessä muuttanut yli 100 000 eurooppalaista, joista valtaosa oli espanjalaisia.

Uuden ajan alkuvuosisadat, 1700-luvun puoliväliin asti, Eurooppa eli väestönkasvullisen ja taloudellisen pysähtyneisyyden kautta. Vaikka väestönkasvu ei luonutkaan painetta siirtolaisuuteen, sitä edistivät kuitenkin  merkittävästi ajoittaiset talouslamat sekä elinkeinoelämän kehittyneisyydessä esiintyneet aluekohtaiset erot. Esimerkiksi rikas, teollistunut Englanti veti jatkuvasti muuttajia köyhästä maatalousvaltaisesta Irlannista, tai kaupan suurvallaksi kasvanut Hollanti keräsi työvoimaa merenkulkunsa tai maanviljelyksensä tarpeisiin Pohjolan perukoita myöten.

Aikakauden merkantilistinen talouspolitiikka ei juuri edistänyt siirtolaisuutta, vaan se pyrki pikemminkin sitomaan väestön valtioon kuin antamaan sille mahdollisuuden vapaaseen muuttoon. Toisaalta siirtolaisia saatettiin myös tietoisesti värvätä. Esimerkiksi keisarinna Katariina II:n siirtolaisuuspolitiikan seurauksena useampia kymmeniä tuhansia saksalaisia muutti Venäjälle, minkä seurauksena Venäjälle syntyi mm. Volgan saksalaisten nimellä tunnettu etninen vähemmistö.

Pyrkimys uskonnolliseen yhdenmukaisuuteen antoi uskonnollisille vähemmistöille muita helpommin syyn jättää kotimaansa. Uskonto olikin usein motiivina siirtolaisuuteen, etenkin 1600-luvulla: Englannin uskonnollinen ahdasmielisyys ajoi protestantteja muuttamaan Pohjois-Amerikkaan, ja Ranskan toteuttama hugenottien karkoitus puolestaan sai osan hugenoteista siirtymään asuttajiksi hollantilaisten buurien pystyttämään Kapmaan siirtokuntaan.

Teksti: Eero Kuparinen