Miksi siirtolaisuus sai liikkeelle miljoonia?

Syitä suureen siirtolaisuuteen – usein myös maailmanhistorian suurimmaksi kansainvaellukseksi kutsuttuun joukkoliikkeeseen – on useita. Siirtolaisuustutkimuksessa on puhuttu perinteisesti hieman yksinkertaistaen työntävistä ja vetävistä tekijöistä. On katsottu, että siirtolaisuuden lähtöalueella on tiettyjä siirtolaisuutta edistäneitä, muuttamaan työntäneitä tekijöitä, kun taas siirtolaisuuden kohdealueella on vastaavasti tiettyjä vetäviä tekijöitä.

Työntävistä tekijöistä  ensisijaisin oli varmasti väkiluvun nopea kasvaminen Napoleonin sotien jälkeisen ajan pitkään rauhankauteen totuttautuvassa Euroopassa. Väestönkasvu johti toimeentulomahdollisuuksien heikkenemiseen, mikä puolestaan ajoi etsimään paremman toimeentulon mahdollisuuksia alueilta, joilla tiedettiin esiintyvän työvoimapulaa. Samaan vaikutti myös maatilojen pirstoutuminen perinnönjakojen myötä elinkelvottoman pieniksi.

Tietyissä tapauksissa myös esimerkiksi katovuodet ja niiden aiheuttama nälänhätä edistivät siirtolaisuutta. Paras, tai pahin, esimerkki tästä on Irlannin vuosina 1846–1847 kokema perunakato, joka aiheutti miljoonaluokan muuttoaallon Yhdysvaltoihin. Tästä seurasi, että 1860-luvulle tultaessa irlantilaiset maahanmuuttajat muodostivat Yhdysvaltojen suurimman ulkomailla syntyneiden väestöryhmän. Työntäviin tekijöihin voidaan laskea myös poliittinen tai uskonnollinen sorto. Suomessa vuonna 1899 alkanut sortokausi edisti omalta osaltaan maastamuuttoa. Vielä laajemmissa mittasuhteissa liikutaan, kun ajatellaan Venäjällä 1880-luvulla alkaneiden juutalaisvainojen vaikutuksia.

Vetäviä tekijöitä siirtolaisuudessa olivat eittämättä siirtolaisuuden kohdealueen korkeat palkat. Työtä oli tarjolla, ja siitä maksettiin lähtömaan palkkatasoon nähden huippupalkkoja. Yhdysvalloilla oli tarjota maanviljelijäksi ryhtyvälle myös ilmaista maata. Vuoden 1862 pientilalain (Homestead Act) mukaan jokainen maahan asettunut siirtolainen saattoi saada 160 eekkeriä (n. 65 ha) ilmaista maata, jos hän lupautui viljelemään neljäsosaa tästä viiden vuoden ajan. Siirtolaisuutta vetäviin tekijöihin kuului myös siirtolaisuuden kohdealueiden harjoittama rekrytointipolitiikka. Esimerkiksi Uusi Seelanti ja eräät Australian siirtokunnat houkuttelivat 1800-luvulla siirtolaisia tarjoamalla maahanmuuttajille ilmaiset matkat Euroopasta kohdealueelle.

Myös huomattavat mineraalilöydöt saattoivat kasvattaa jonkun tietyn alueen vetovoimaisuutta. Siirtolaisuushistorian kuuluisimmat esimerkit tästä ovat Kalifornian 1840-luvun lopun ja Australian 1850-luvun alun kultalöydöt, Kimberleyn 1860- ja 1870-luvun vaihteen timanttilöydöt Kapmaassa sekä Transvaalin 1880-luvun kultalöydöt. Kaikilla niillä oli merkittävä vaikutuksensa siirtolaisuuden edistäjinä.

Tässä yhteydessä ei saa unohtaa myöskään aiemmin siirtolaisiksi lähteneiden antamaa esimerkkiä. Tieto näiden onnistumisesta siirtolaisina rohkaisi uusia muuttajia seuraamaan heidän esimerkkiään. Monessa tapauksessa tietyn siirtolaisuuden lähtöalueen ja kohdealueen välille syntyi pitkäaikainen yhteys, muuttotraditio, mikä toi jatkossakin tietyn lähtöalueen muuttajia alueelle. 

Teksti: Eero Kuparinen