Suuren siirtolaisuuden kolme muuttoaaltoa

Suppeammin tulkitun siirtolaisuus-käsitteen ulkopuolelle on jätetty niin esihistoriallisen ajan primitiivinen siirtolaisuus kuin vanhan ajan ja keskiajan kansainvaellukset ja kolonisaatioaallot uskonnolliseen ja poliittiseen syrjintään liittynyttä muuttoa myöten. Vaikka siirtolaisuutta on tämän rajaavan määritelmänkin mukaan esiintynyt historian kuluessa jossain määrin kaikkialla, on siirtolaisuudessa kysymys kuitenkin ennen kaikkea 1800-luvun alkupuolella voimistuneen väestönkasvun seurauksena syntyneestä joukkoliikkeestä. Tässä yhteydessä puhutaan usein niin sanotusta suuren siirtolaisuuden aikakaudesta, 1820-luvulta 1930-luvun alkuun ulottuneesta runsaan vuosisadan mittaisesta ajanjaksosta. Tuolloin Euroopasta siirtyi valtamerten takaisille alueille yli 50 miljoonaa siirtolaista, joista 37 miljoonaa Yhdysvaltoihin, 6 miljoonaa Kanadaan, 9–10 miljoonaa Argentiinaan ja Brasiliaan sekä noin 4 miljoonaa Australiaan. Suomen osuus  muuttovirrasta oli noin 350 000 henkeä. Osa muuttajista palasi kuitenkin myöhemmin takaisin kotimaahansa. Suomalaisista siirtolaisista palasi joka viides.

Suuren siirtolaisuuden aikakauden muuttoliikkeessä erotetaan kolme päävaihetta, kolme muuttoaaltoa, jotka poikkesivat sekä voimakkuudeltaan että kansallisen rakenteensa puolesta huomattavasti toisistaan. Siirtolaisuusvirran ylivertaisena kohdealueena pysyi kuitenkin koko ajan Yhdysvallat.

Siirtolaisuuden ensimmäinen aalto lähti liikkeelle 1820-luvulla Länsi-Euroopasta, Englannista ja Irlannista, ja laajeni sieltä sekä Skandinaviaan että Keski-Eurooppaan. Se kesti ajallisesti noin 1880-luvun loppuun. Skandinavian siirtolaisina uranuurtajia olivat norjalaiset, joita muutti Amerikkaan jo 1820-luvulla. Ruotsalaiset tulivat muuttoaaltoon mukaan näkyvämmin vasta 1840-luvulla, kun taas suomalaisten muutto Amerikkaan alkoi varsinaisesti vasta 1860-luvulla.

Toinen muuttoaalto tempasi mukaansa Etelä- ja Itä-Euroopan kansat. Liikkeellä olivat nyt niin italialaiset, espanjalaiset kuin myös Itävalta-Unkarin ja Venäjän kansallisuudet. Venäjältä siirtolaisiksi lähti runsaasti etenkin juutalaisia sekä myös muihin vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia, myös puolalaisia ja suomalaisia. Etelä- ja Itä-Euroopasta lähteneiden osuus siirtolaisvirrassa oli alkanut kasvaa jo 1880-luvulla, mutta  huippuunsa se nousi 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Muuttoaaltojen rakenteellinen ero oli huomattava. Kun kaudella 1821–1890 noin neljä viidesosaa Yhdysvaltojen vastaanottamista siirtolaisista tuli Länsi- ja Pohjois-Euroopasta, oli osuus vuosina 1891–1924 enää vain neljännes. Toisen muuttoaallon myötä käyttöön tulivat myös käsitteet vanha siirtolaisuus ja uusi siirtolaisuus.  Etelä- ja Itä-Euroopan siirtolaisuus kuului jälkimmäiseen. Ensimmäisen maailmansodan keskeyttämän toisen muuttoaallon aikana Euroopasta lasketaan lähteneen valtamerentakaisiin maihin siirtolaisiksi noin 25 miljoonaa henkeä.

Kolmas muuttoaalto jatkoi ensimmäisen maailmansodan keskeyttämää siirtolaisuutta sodan jälkeen. Yhdysvalloissa maahanmuutto jatkui rajoittamattomana kuitenkin vain 1920-luvun alkuun, sillä vuosien 1921 ja 1924 siirtolaisuuslait asettivat nyt ensimmäisen kerran eurooppalaiselle siirtolaisuudelle kansalliset vuosittaiset muuttokiintiöt. Vuodesta 1917 lähtien Yhdysvallat oli tosin jo kiristänyt siirtolaisuuskriteerejä edellyttämällä  muuttajilta lukutaitoa.

Vuoden 1921 laissa muuttokiintiö määriteltiin sen mukaan, mikä osuus kullakin kansallisuudella oli Yhdysvaltojen väestöstä vuoden 1900 väestönlaskennan mukaan. Tämä pudotti Yhdysvaltojen vuosittain vastaanottamien siirtolaisten määrän noin kolmannekseen aiemmasta, mutta ei vielä sanottavammin valikoinut siirtolaisia. Vuoden 1924 siirtolaisuuslaissa oli mukana tämäkin puoli. Jatkossa muuttajakiintiöt laskettiin vuoden 1890 väestönlaskennan mukaan. Muutos oli suunnattu Etelä- ja Itä-Euroopasta tulevan siirtolaisuuden osuuden pienentämiseksi. Vanhan siirtolaisuuden lähtöalueelta tulevia pidettiin Yhdysvaltojen kannalta "parempina" siirtolaisina kuin uuden siirtolaisuuden alueelta tulevia, ja heidän osuuttaan muuttajapopulaatiossa haluttiin kasvattaa. Muuttuneen kiintiöpolitiikan takana on haluttu nähdä myös aikakauden amerikkalaisesta antisemitismista kumpuava pyrkimys pienentää Yhdysvaltoihin tulevien Itä-Euroopan juutalaisten siirtolaisten määrää.

Yhdysvaltojen siirtolaiskiintiöt ohjasivat muuttoliikettä jonkin verran myös muille kohdealueille, etenkin Kanadaan, Australiaan sekä eräisiin Etelä-Amerikan maihin, lähinnä Brasiliaan ja Argentiinaan. Vaikka kolmannen muuttoaallon kesto jäikin varsin lyhyeksi, yli 10 miljoonaa siirtolaista ennätti senkin aikana muuttaa Euroopasta valtamerten takaisille alueille.

Teksti: Eero Kuparinen