Aktiivinen kansalainen ja yrittäjyys

Kansanliikkeet ja kansalaisjärjestöt nousivat 1800-luvun lopulta alkaen merkittäviksi kansan sivistäjiksi. Kansanvalistusseura oli suurin järjestö vuoteen 1886, jolloin raittiusyhdistykset kasvoivat sen ohi. 1800- ja 1900-luvun taitteessa alkoi nopean kasvun aika: nuorisoseurojen jäsenmäärä ylitti 30 000 hengen rajan vuonna 1902, raittiusseurat kahta vuotta myöhemmin ja maamiesseurat vuonna 1909.

Järjestäytyminen ei kuitenkaan ollut spontaania, vaan sitä ohjailtiin ylhäältä. Pääkaupungin kansallismielisten kiinnostus maalaiskansaa kohtaan oli jatkunut pitkään, mutta erityisesti vuoden 1899 poliittinen tilanne teki asetelmasta kriittisen: tärkeintä oli nyt vahvistaa maaseutuväestön kansallista tietoisuutta ja poliittista valveutuneisuutta. 

Fennomaanit tarvitsivat talonpoikia kansakunnan yhdistäjänä. Mitään vilpitöntä fennomaanien toiminta ei ollut, he vetosivat talonpoikiin, "kansaan" ja sen tahtoon, mutta ennen kaikkea suomenkielinen sivistyneistö janosi valtaa ja talonpoikia käytettiin hyväksi vallantavoittelussa. Lisäksi on huomattava, että monet fennomaanit suhtautuivat venäläistämistoimiin ruotsinkielisiä rauhallisemmin: ruotsia puhuneella virkamieseliitillä oli enemmän menetettävänä. Myöntyväisyyssuunnan ydin oli vanhasuomalaisessa puolueessa.

Lisäksi vuosina 1899-1905 taloudellinen toiminta oli vilkasta, vaikka 1890-luvun kiihkeimmät kasvun vuodet olivat takanapäin, vienti Venäjälle veti ja kansakunta vaurastui ajanjaksoon osuneista katovuosista huolimatta. Samaan aikaan maaseudulla osuustoiminta vilkastui ja kansanliikkeiden jäsenmäärät kasvoivat. Kansakunnan identiteetti vahvistui ja taloudellinen toiminta oli vilkasta aikana, jota on nimitetty sortokaudeksi.

Innostus uuteen ei aina ollut aitoa: 1900-luvun alun sivistyneistö valitti jatkuvasti, miten monissa kiitetyissä juhlissa ainoastaan pieni osa yleisöstä viitsii kuunnella puheita ja esitelmiä, se mieluimmin puhelee, naureskelee ja liikuskelee...(Johannes Linnankoski). Järjestöjen perustamisessa ensimmäinen yritys epäonnistui poikkeuksellisen usein. Hitaasti kulkee edistys eteenpäin - aikalaisaktiivit valittivat. Periaatteellisella tasolla talonpojat kiinnostuivat uusista riennoista, mutta käytännön toiminnan koettaessa ei innostusta enää löytynytkään. Vielä pahempaa yhteisön näkökulmasta oli, jos uudet tuulet vaativat taloudellista uhrautumista.

Vaikka maaseudulla kansakouluja oli vastustettu, sivistyssektori laajeni vähitellen ja ruotsalaisia ja tanskalaisia esikuvia noudattavat kansanopistot nousivat 1800-luvun loppuvuosina täydentämään kansakoulusta saatua pohjasivistystä. Suomeen perustettiin 1889-1898 yhteensä 20 kansanopistoa. Niiden selvä enemmistö oli suomenkielisiä. Vuosikymmeniä eteenpäin maatalon emännän elämäntarinan yhteydessä maininta käynyt kansanopiston oli merkkinä laajemmasta koulutuksesta.

Osuustoimintayrittäjyyden synty 1800-luvun lopussa ja vahvistuminen 1900-luvun alussa on mielenkiintoinen osa Suomen historiaa. Osuustoiminta oli sekä aatetta että rahaa. Sen taustalla olivat maatalouden siirtyminen markkinatuotantoon, kulutuksen kaupallistuminen ja kasvu, suomalaiskansallisten voimien nousu maamme talouselämässä ja järjestäytymisen leviäminen uusille elämänalueille. Osuustoiminnan läpimurron taustalla olivat olleet Pellervo-seuran perustaminen 1899 ja osuustoimintalaki 1901. Pellervo-seuran perustavassa kokouksessa oli professoreita, senaattoreita, suurliikemiehiä, mutta ei montakaan maanviljelijää.

Osuustoiminta ei ollut mitään uutta Suomessa: yhdessä tekemisellä ja -omistamisella oli Suomessa pitkät perinteet. Moderni osuustoimintaliike synnytettiin ylhäällä, monet sitä ruohonjuuritasolla vastustivat, mutta osuustoimintayrittäjyys laajeni nopeasti ja siitä tuli vuosikymmeniksi merkittävä osa suomalaista yhteiskuntaa: jo vuonna 1908 osuuskuntia oli Suomessa 1335 ja niihin kuului 135 000 aktiivista kansalaista. Sekä niiden luku- että jäsenmäärä kasvoivat itsenäisyyden jälkeen: esimerkiksi osuuspankkien määrä lisääntyi voimakkaasti vasta 1920-luvulla.

Teksti: Kimmo Jalonen