Kehitysmaa-Suomi ja Pietarin tie

1800-luvun alkupuolella Suomi oli monilla mittareilla nykytermein kehitysmaa. Ominaista Suomelle olivat tuolloin:

  • suurehkot tuloerot ja alhainen keskimääräinen tulotaso
  • alhainen erikoistumisaste
  • maatalous tuottaa vähän ylijäämää, jos ollenkaan
  • työn tuottavuus on alhainen
  • pääomia on niukasti
  • suhteellisen nopea väestönlisäys

Muutoksen merkkejä oli kuitenkin ilmassa. Talouskasvu oli nopeaa: Vuosina 1860-1913 teollisuustyöläisten ja käsityöläisten osuus ammatissa toimivasta väestöstä kasvoi neljästä prosentista kymmeneen ja  tuotannon volyymi kasvoi keskimäärin yli 5 % vuodessa.

Pelkät komeat kasvuluvut korostavat teollisuuden merkitystä kansantaloudessa liikaa. Teollisuuden rakenne oli vielä ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä erittäin yksipuolinen: teollista tuotantoa oli harvoilla aloilla, jalostusaste oli alhainen ja käsityömäisen tuotannon osuus suuri. Toisaalta teollisuus kasvoi nopeasti ja talouden kerrannaisvaikutusten johdolla teollisuuden kasvu heijastui koko kansantalouden ja sitä kautta ihmisten hyvinvointiin.

Toisaalta Suomi ei ollut pelkkää takapajuista maaseutua: maassa oli kehittyneempiä saarekkeita, esimerkiksi pääkaupunki yliopistoineen, Viipuri, Turku ja Tampere sekä monet pienetkin rannikkokaupungit. Tässä suhteessa Suomi muistuttaa monia nykyajan kehitysmaita. Jotkut maantieteelliset alueet, kapeat sektorit tai eliitit voivat olla hyvinkin teollisuusmaiden tasolla. Kehitysmaista Suomen erottivat kohtuullisen kehittyneet kansanopetus, hallintokoneisto ja oikeuslaitos.

Taloutta liberalisoitiin 1850- ja 60-luvun taitteesta alkaen, Suomi sai oman rahan ja rautatien. Vuoden 1860 ja edes 1860-luvun näkeminen dramaattisena käänteenä on asioiden liiallista yksinkertaistamista ja taloudellisen liberalismin ylikorostamista. Teollistuminen oli alkanut jo aikaisemmin ja prosessina se oli tavattoman hidas. Vielä 1950-luvulla Suomi oli maatalousmaa.

Saimaan kanava rakennettiin vuosina 1845-56 ja sen ansiosta etenkin Itä-Suomi integroitui aikaisempaa kiinteämmin Pietarin markkinoihin. Maalaistuotteet suuntautuivat itään. Taloudellisesti kanavasta hyötyivät eniten viipurilaiset. Viipuri oli koko autonomian ajan alkupuolen ulkomaankaupan keskus. Riihimäki-Pietari radan valmistuminen vuonna 1870 liitti koko eteläisen Suomen keisarikunnan nopeasti kasvavaan pääkaupunkiin.

Mitä suomalaiset Pietarissa tekivät? Suomalaiset olivat armeijan upseereita, valtionhallinnon virkamiehiä, opiskelijoita, taiteilijoita, insinöörejä, mutta ennen kaikkea käsityöläisiä, palvelijoita ja kaupungin teollistuessa myös työläisiä. Myös kerjäläisinä ja prostituoituina oli jonkin verran suomalaisia. Erityisen paljon suomalaisia toimi Pietarissa nuohoojina ja vossikkakuskeina. Naisista suurin osa oli palvelijoita. Pietarissa asui vuonna 1880 suomalaisia 24 400 eli enemmän kuin Turussa oli asukkaita. Pietari oli vuosikymmenet myös kaupunki, jossa asui eniten suomenkielisiä maailmassa: esimerkiksi vuonna 1870 siellä asui 16 000 suomenkielistä, Helsingissä ja Turussa yhteensä alle 18 000.

Lisäksi Pietarissa vieraili tilapäisesti tuhansia suomalaisia joka vuosi. Pietariin vietiin elintarvikkeita ja muita tavaroita voista Iisakin kirkon pylväisiin ja kauppa vaati kauppiaiden lisäksi kuljetustyövoimaa. 1800-luvun puolivälissä arvioitiin, että vuosittain tehtiin Suomesta 20 000 matkaa Pietariin. Vuonna 1913 Suomesta vietiin Pietariin päivittäin 47 000 litraa maitoa, 35 000 kg voita ja 25 000 kg kalaa. Erityisesti Karjalan kannas vaurastui, mutta Pietarin vaikutus ulottui laajemmallekin: Pietari tuli kymmenilletuhansille suomalaisille tutuksi, ja se oli ensimmäinen ja monille ainoa maailmankaupunki, jossa he elämässään kävivät.

Teksti: Kimmo Jalonen