Sopii ympäristöönsä?

Kaapo Salminen

Rakennukset – tai laajemmin ihmisten muokkaamat kulttuuriympäristöt – ympäröivät meitä jatkuvasti. Elämme keskellä arkkitehtuuria. Me jopa synnymme arkkitehtuuriin. Se on meille itsestäänselvyys vai onko sittenkään? Ymmärrämmekö me arkkitehtuuria?

Suuremmasta pienempään tai päinvastoin

Ihmettely on hyvä alku. Pysähtymällä ja katsomalla näemme arkisen ympäristön ja sen yksityiskohdat uudesta näkökulmasta. Pohdittuamme, miksi jokin paikka on sellainen kuin se on nyt, voimme kuvitella ja ennakoida myös tulevaa: Mitä muuta ympärillämme voisi olla?

Lähiympäristöön on luontevinta tutustua omakohtaisesti. Yläluokkien oppilaat jalkautuivat tutkimaan lähiympäristöä ja omaa koulurakennustamme, Kaurialan koulua Hämeenlinnassa. Arkkitehti Viljo Revell suunnitteli koulumme yhdessä Heikki Castrénin kanssa 1950-luvun lopulla. Revellin arkkitehtuurille on tyypillistä modernismin pelkistetty, rehellinen ja selkeä materiaalien käyttö. Kaurialan kaupunginosalle on puolestaan tunnusomaista eri aikakausien monipuolinen korttelirakenne. Modernismin valoa ja ilmaa korostava periaate ilmenee koulun vieressä korkeina tornitaloina. Ne erottuvat vanhemmasta tiiviistä ja matalasta kaupunkirakenteesta.

Ihmettelystä ymmärrykseen

Oppilaiden tehtävänä oli pohtia, miten erilaiset muutokset esimerkiksi uudet rakennukset vaikuttaisivat tuttuun ympäristöön. Tavallisesti muutoksia arvioidaan ja usein myös kritisoidaan ”ympäristöön sopivuuden” perusteella: Uuden rakennuksen käyttötarkoituksen, koon, muodon, materiaalien tai vaikkapa värin tulisi ”sopia” olemassa olevaan. Tarkastelimme koulurakennusta ja sen ympäristöä näiden arkkitehtonisten määreiden avulla. Näiden asioiden pohtiminen tutussa ympäristössä opettaa ymmärtämään arkkitehtuurin eri osa-alueita, kokonaisuuksia ja antaa samalla valmiuksia ennakoida ympäristön muutoksia.

Ensivaiheessa tavoitteenani oli saada oppilaat huomaamaan ja erottelemaan asioita, joista heidän tuttu arkiympäristönsä koostuu. Oppilaat mainitsivat erityisesti koulun, erilaiset asuin- ja liikerakennukset sekä tiet ja viheralueet. Oppilaiden huomioihin vaikutti lisäksi tieto eri aikojen vaikutuksista kulttuuriympäristöön. Arkkitehtuuri, tilan taide, koettiin avarina, viihtyisinä, meluisina ja suojaisina paikkoina.

Jokainen paikka on muotoutunut aikojen saatossa erilaiseksi. Paikoissa, rakennuksissa ja yksityiskohdissa näkyvät aikansa ihanteet ja arki, unelmat ja todellisuus. Hyvää ja huonoa arkkitehtuuria oppilaat arvioivat pääasiassa ulkonäön perusteella. Tuttua lähikauppaa he tosin pitivät miellyttävänä nimenomaan sen funktion takia. Samasta syystä kouluun suhtauduttiin ristiriitaisesti: ”Siellä on kaverit mutta myös puuduttavia tunteja, kieltoja ja tylsää istumista.”

Samankaltaista on helppo ymmärtää. Entä erilaista?

Oppilaat tekivät valokuvakoosteita ja pienoismallikokeiluja, joiden kautta he pohtivat miten rakennusten tyypillisyyttä tai ympäristöön sopivuutta voidaan määritellä. Käyttötarkoituksen lisäksi rakennusten ympäristöön sopivuutta voidaan määritellä muun muassa samankaltaisten pintojen, mittasuhteiden ja massojen perusteella. Rakennusten koko ja muoto olivat ominaisuuksia, joita oppilaiden mielestä oli vaivatonta hahmottaa ja vertailla. Pintojen yhtenäisellä jäsentelyllä, materiaaleilla ja värityksellä nähtiin olevan vaikutusta sopusuhtaisen ympäristön muotoutumiseen. Yksi oppilasryhmä toi kuvakoosteen avulla esille koulun ja sen lähiympäristön pintojen väritysten yhtenäisyyttä. Samanlaisuuteen haluttiin kuitenkin tuoda jotain poikkeavaa: ”Me etsimme samaa väritystä läheltä. Sitten kun huomattiin saman olevan liian yksitoikkoista, laitettiin pirtsakka Manun [lähikauppa] ikkuna. Sillä saatiin ikuinen kesäfiilis kouluumme. Sitä paitsi Manun ikkunat on kivan värikkäät!”

Pienoismallikokeiluja

Kontrastisuus rakennetussa ympäristössä osoittautui hankalaksi teemaksi sopusuhtaisuuden kannalta. Kaurialan kaupunginosassa on erilaisia ja eri-ikäisiä alueita, jotka tuovat vaihtelua rakennuskantaan. Vaihtelu koettiin myönteiseksi asiaksi.

Toisaalta tehtävä jossa oppilaat muuttivat pienoismallin avulla koulun kylpyläksi, aiheutti väittelyä heidän keskuudessaan. Erään oppilasryhmän kylpylän massoittelu oli tietoisesti ympäristöstä poikkeava. Oppilaat perustelivat valintojaan seuraavasti: ”Lähin pyöreys olisi kai liikenneympyrä tuolla Poltsarilla [Poltinaho]. Ihan sama, koska haluttiin vaihtelua ja pyöreä on sitä. Kylpylässä on kivaa ja niin on tuo uusi uima-allaskin kivan muotoinen pisara. Siitä vesipussista piti tulla myös pyöreä mutta siitä tuli pisaramainen. Sopii sekin. Kippo on iso sali kaikelle harrastamiselle vaikka kiipeilylle tai elokuville. Pihassa on tilaa autoille, kun tästä tulee niin suosittu.”

Koulustamme tehdyn pienoismallin avulla oppilaat miettivät myös yhteiskunnassa ja rakennetussa ympäristössä tapahtuvia muutoksia sekä niiden esteettisiä ja eettisiä vaikutuksia. Rakennuksen käyttötarkoituksella oli oppilaille merkitystä erityisesti silloin, kun nykyinen tai uusi käyttötarkoitus heikensi ympäristön laatua. Ympäristöksi miellettiin se, mikä näkyy ja mikä on omakohtaista.
Oppilaiden arkkitehtuuriin liittyneet kysymykset syntyivät heidän aiemman ja uuden tiedon välisestä ristiriidasta. Kouluamme he pitivät edelleen ”rumana”, huolimatta siitä, että olimme käsitelleet opetuksessa modernismin kauneusihanteita. Ihmettely ilmeni miksi? tai kuinka? -kysymyksinä, joihin vastaaminen edellytti sekä itseltäni että oppilailta uusia selityksiä ja tiedon yhdistelyä. Oppimisen tavoitteiden rajaus oli välillä hankalaa, sillä miksi? -kysymyksiä voidaan kysyä lähes loputtomasti.

Ajatukset kuvalliseen muotoon

Tiilet ja betoni on samat kuin koulussa. Lipputanko on monumentissa kenallaan. Siitä tulee se suunta. Suuntaa on kanssa kaarevassa betonissa. Ne ovat vaihtoehdot, amis tai lukio. Jalusta on vihreä sammalmätäs ja niin kuin elävää. Oppilaiden elämäähän toi kuvastelee, kuten heti huomaa. Ei kait kukaan haluaisi koko ikäänsä tässä koulussakaan viettää, siksi katse on tulevaisuuteen niinkun Sibeliuksellakin.

Tehtävässä oppilaat valokuvasivat ympäristöään. Valokuvaus on tasa-arvoinen ilmaisutapa, koska oppilaiden kädentaidoissa on eroja. Kamera on nopea ja joustava väline tallentaa nähtyä itselle ja muille. Helppokäyttöiset laitteet ja tietokoneohjelmat tehostavat visualisointia. Havaintojen ja mielikuvien dokumentointi valokuvaamalla on luonteva kuvataiteen keino tarkastella myös rakennettua ympäristöä.

Digitaalisen kuvan manipulointimahdollisuudet yhdistettynä esimerkiksi rakenteluun auttavat oppilaita visualisoimaan ajatuksiaan. Pelkkä ympäristön dokumentointi valokuvaamalla on silti riittämätön keino arkkitehtonisten ilmiöiden ymmärtämiseen. Siksi oppilaiden tehtävänä oli muokata otoksistaan kuvakoosteita, jotka selkeyttivät heidän valintojaan. Tehtävässä kuvat muuttuivat vertauskuviksi.

Taiteessa ja arkkitehtuurissa on yhteisiä teemoja, mikä helpottaa oppiaineen sisäistä integrointia. Omakohtaiset kuvat ja pienoismallit sisältävät tietoa, joka ei muilla keinoin välity. Kylpylä-pienoismallit auttoivat oppilaita havaitsemaan, että rakennusten tyypillisyys tai ympäristöön sopivuus ovat määriteltävissä etenkin rakennusten mittasuhteiden, muotojen ja massoittelun perusteella. Kuvakoosteissa värit ja pinnat korostuivat.

Sanallistamalla syvällisyyttä

Oppilaiden visuaaliset tuotokset toimivat keskustelujen herättäjinä. Töitä kommentoitiin ja niistä esitettiin kysymyksiä. Persoonallisten ratkaisujen taustoihin saatiin perusteltuja selityksiä. Sanallistamalla ajatuksiaan – kertomalla, kysymällä ja kirjoittamalla – oppilaat päätyivät pohtimaan visuaalisia valintojaan syvällisemmin. Ilman sanallistamista monet aistihavaintoihin perustuvat taiteen ja arkkitehtuurin ilmiöt ja tuntemukset jäävät epämääräisiksi. Kun oppilailta edellytetään sanallistamista kuvallisten tuotostensa tueksi, he pysähtyvät pohtimaan tarkemmin arkkitehtonisia valintojaan ja niiden perusteluja. Näin he toivottavasti voivat vaikuttaa vastuullisesti ja kriittisesti myös todellisen ympäristönsä muotoutumiseen: Perustelemalla, mikä sopii tai mikä ei sovi ympäristöönsä.