Mikael ja äidin eväät, Tytti Issakainen

Eräs matka Mikael Agricolan muistoihin

"Näkemiin, äiti! Näkemiin!" Minä istuin rattailla nauriskuorman päällä ja vilkutin. Vilkutin, kunnes tie pujahti metsään ja äiti katosi näkyvistä. Kurkkua kuristi... Mutta mieli kihisi intoa. Olin matkalla kouluun! Isä hoputti hevosta. Edessä oli pitkä taival Viipuriin. Olin silloin täyttänyt kymmenen vuotta.

I

Rattailla vieressä istui naapurin Martti, Martti Teitti. Meitä oli onneksi kaksi poikaa menossa Pernajasta suureen vieraaseen kaupunkiin. Viipurissa oli kauppiaita ja merimiehiä ja siellä kuuli kaikkia kieliä: venäjää, saksaa, ruotsia, suomea, monia outoja kieliä. Koulussa opiskeltiin latinaksi.

Latinaa minä olin kuullut ennenkin, kun kävin isän ja äidin kanssa Pernajan kirkossa. Aluksi ihmettelin papin puhetta ja laulua, josta en saanut mitään selvää. Isä selitti, että se oli latinaa, pappien kieltä. "Puhuuko Jumala vain latinaa?" minä kysyin. "Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen", sanoi rakas äiti siihen.

Äiti ei osannut latinaa eikä hän osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta rukoilla hän osasi. Omalla kielellään. Äiti muistutti aina: "Rukoilkoon siis joka henki,/ isäntä, emäntä, piika ja trenki." Hän opetti minulle tärkeimmän rukouksen, tiedättehän, tämän: "Isä meidän joka olet taivaassa. Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestulkoon sinun valtakunnas. Olkoon sinun tahtos niin maassa kuin taivaassa..."

Kun kävin Pernajan kirkossa, opin nopeasti ulkoa latinankieliset liturgiat. Teitin Martin kanssa toistelimme niitä niin hyvin, että kirkkoherra Pärttyli sanoi: "Noin hyväpäiset pojat pitää lähettää kouluun." Se oli iso uhraus vanhemmille.

Latinaa me saimme sitten puhua kahdeksan vuotta aamusta iltaan. En silloin voinut tietää, että eräänä päivänä puhuisimme sillä kielellä myös Martti Lutherin, Filip Melanchthonin ja muiden Euroopan oppineiden kanssa.

II

Rattaiden pyörät kolisivat. Koti oli jo kaukana. Kainalossa puristin vaatesäkkiä. Vaatteet tuoksuivat äidin pesemiltä. Pimeinä talvi-iltoina Viipurissa nuuhkin niitä ja yritin tavoittaa äidin tuoksun. Silloin tuntui kuin äiti olisi ollut siinä lähellä hyräilemässä tuttuja lauluja ja riimittelemässä omiansa. Tuntui kuin olisin ollut kotona niitten kanssa, jotka tunsivat minut.

Pienenä kun olin kipeä tai kun sattui tai kun itketti, äiti antoi surulle sanat. Se helpotti oloa. Kun nauratti ja oli hauskaa, äiti löysi sanat ilollekin. Ilo kasvoi vielä suuremmaksi, kun joku osasi kertoa, miltä tuntui. Äidin kanssa aprikoin ja ihmettelin kaikkea, mitä maailmassa oli. Iltaisin hän rakensi sanoilla sellaisia maailmoita, jotka olisivat voineet olla olemassa, vaikkei niitä ollutkaan.

Sellaista kieltä minä halusin kirjoittaa. Sellaista kieltä minä halusin lukea. Sellaista kieltä, joka syvensi ymmärrystä ja joka toi ihmiset lähelle toisiaan. Sellaista kieltä, jonka Jumala kuuli. Äidinkieltä.

Äitikö minut sai rakastamaan kieltä? Ehkä se oli äiti.

III

Viipuri lähestyi. Rattaat keikkuivat kuoppaisella tiellä. Piimä loiskahteli leilissä. Äiti oli täyttänyt leilin evääksi. Pellavaliinaan hän oli käärinyt ruisleipiä. Nakersimme niitä matkalla.

Minulla oli hyvät evästäjät. Viipurissa istuimme sananmukaisesti koulun rehtorin, Johannes Erasmuksenpojan, jalkojen juuressa. Vuosia myöhemmin toimin itse Turun koulun rehtorina ja ajattelin usein Johanneksen opetustapaa. Muistin Johanneksen kärsivällisyyttä, kun itse yritin ohjata teinejä, noita kesyttömiä eläimiä, oppimaan jotakin hyvää ja pysyvää.

Johannes se otti minut mukaansa, kun hän siirtyi Turkuun piispan kansleriksi. Olin silloin 18-vuotias. Mutta seuraavana vuonna Johannes kuoli, ja minut nimitettiin kansleriksi.

Kului kuusi vuotta ja taas Teitin Martti ja minut varustettiin matkaan. Opiskelimme kolme vuotta Saksassa Wittenbergin yliopistossa maistereiksi. Ahmin teologiaa ja antiikin kirjailijoita, luin kreikkaa ja hepreaa. Suomensin ahkerasti Raamattua. Vertailin saksan-, ruotsin- ja latinankielisiä raamatunkäännöksiä alkukieliin. Sain eväitä Martti Lutherilta. Ainoa joka ei tukea antanut, oli kuningas Kustaa Vaasa, vaikka Luther lähetti puolestani suosituskirjeenkin. Kuningas se vei myöhemmin minulta parhaat oppilaat Turun koulusta. Hän se takavarikoi kirkon omaisuuden. Hän se jäädytti Suomelta piispuuden vuosiksi. Minut vihittiin piispaksi vasta, kun kuningas tarvitsi arvovaltaisia rauhanneuvottelijoita Iivana Julman eteen.

Paluumatkalla rauhanneuvottelusta minä kuolin. Vielä kerran kuljin hevosen vetämänä Viipuriin. Siellä on minun hautani.

IV

Mutta minä ehdin tehdä aapisen. Minä käänsin ja toimitin Uuden Testamentin. Ja paljon muuta. Minä rakensin kieltä, jolla te nyt puhutte. Sillä kielellä te saatte yhteyden toisiinne, ajattelette ja tunnette, väittelette ja vitsailette, kiitätte ja kapinoitte ja puhutte Jumalalle. - Puhutteko te Jumalalle?

Minun äitini puhui. Tiedän, että äiti puhui minusta Jumalalle omalla kielellään. Siksi en pelännyt mennä Viipuriin kouluun; siksi en arkaillut lähteä Turkuun; siksi rohkenin opiskella kuohuvan Euroopan sydämessä; siksi jaksoin taistella teinien kanssa; siksi en pelännyt kuningasta enkä tsaaria. En kauhistunut edes kuolemaa. Äiti oli puhunut siitäkin jo Jumalalle. Ennen kuolemaansa hän ehti nähdä Uuden Testamentin, joka oli kirjoitettu sillä kielellä, jota Jumalakin kuuli.

(Teksti on fiktio, eräs tulkinta. Agricolan äidistä ei tiedetä edes nimeä. Hänen kuolinvuodekseen arvioidaan n. vuosi 1551. Agricolan elämästä on runsaasti tietoa nettisivuilla www.mikaelagricola.fi.)

Tytti Issakainen | Materiaali on tuotettu Agricola 2007 -juhlavuoden yhteydessä.