Suomentamisen historiaa

Suomentamisen historia alkaa Agricolasta, mutta siihen mahtuu paljon muutakin. Humanismin aatteet, käyttäytymisoppaat, työväenkirjallisuus ja raittiusliike, sonetit ja salapoliisiromaanit – kaikki nämä ovat tulleet Suomeen ja suomeksi kääntäjien työn kautta. Kaksi- ja monikielisyys Suomessa on vielä lisännyt kääntämisen tarvetta. Sana suomentaminen syntyi 1800-luvun alkupuolella, kun haluttiin korostaa suomen kielen ja suomenkielisen kirjallisuuden merkitystä senhetkisessä poliittisessa ja kulttuurisessa tilanteessa, ja se heijastaa kääntäjien tärkeää asemaa kielen ja kulttuurin kehittäjinä. Sana jäi elämään, ja sitä käytetään nykyisin useimmiten kaunokirjallisuuden kääntämisestä mutta myös tietokirjallisuudesta.

Mikael Agricola – kaikkien suomentajien isä

Tuskin Mikael Agricola itse aavistikaan, mille kaikelle hän laski perustan työllään Raamatun ja uskonnollisten tekstien kääntäjänä. Koko suomenkielisen kirjallisuuden historia – ja samalla kääntämisen ja kirjakielen historia Suomessa – alkaa Agricolasta ja hänen valtavasta urakastaan.

Kun käännetään kielelle, jolla ei ole vielä kirjoitettu juuri mitään, on pohdittava ja päätettävä monia asioita. Mikä murre valitaan kirjakielen pohjaksi, vai pyritäänkö luomaan jonkinlainen kompromissi? Entä miten eri äänteitä ilmaistaan kirjakielessä? Mistä saadaan sanat, joita kielessä ei aiemmin ole tarvittu? Agricola joutui käännöstyössään ratkomaan näitä asioita melko yksin, mutta monet hänen ratkaisuistaan ovat edelleen jäljellä siinä suomessa, jota tänä päivänä käytämme – esimerkiksi monet uskonnollisen kielen sanat. Työsarkaa riitti silti myös myöhemmille kääntäjille, jotka täydensivät ja osin korjailivat Agricolan käyttämiä muotoja ja sanoja. Pikku hiljaa, ensin uskonnollisten ja lakitekstien myötä, sitten 1800-luvulta alkaen myös kaunokirjallisuuden suomentamisen kautta, kirjakielemme ja kirjallinen ilmaisumme on hioutunut nykyisenlaiseksi. Kieli ei kuitenkaan koskaan ole ”valmis”, ja me nykykäyttäjät omilla valinnoillamme, niin tietoisilla kuin tiedostamattomilla, vaikutamme omalta osaltamme siihen, minkälaiselta kieli näyttää.

Kääntäjien merkitys yhteiskunnassa

Kääntäjät ovat kielenkäyttäjien joukossa iso ja vaikutusvaltainen ryhmä. Vuosittain meillä julkaistavasta suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta noin puolet on käännettyä, puolet suomeksi kirjoitettua. Asiaproosasta suurin osa on käännettyä. Varhemmin oli kääntäjillä vielä paljon enemmän vaikutusta kirjakieleen. Ruotsin vallan aikana suomenkielisestä tekstistä miltei kaikki oli kulkenut kääntäjien käsien kautta, ja kesti vielä miltei koko 1800-luvun ajan, ennen kuin alun perin suomenkielisiä tekstejä alkoi olla yhtä paljon kuin suomeksi käännettyjä. Koko tuon ajan oli kirjakieli voimakkaassa muutosvaiheessa, ja kääntäjien kielelliset ja tyylilliset ratkaisut olivat osaltaan luomassa ja vakiinnuttamassa kirjakieltä.

Raamatun kääntäjästä Yläkielenkääntäjään

Agricola oli työssään sekä luova että tarkka, hänellä oli herkkä korva suomen kielelle ja kielitaitoa käyttää monenkielisiä lähteitä apunaan. Hänen seuraajissaan on ollut sekä samanlaisia hienovireisiä kielentaitajia että kielitaidoltaan jopa ummikkoja, ja niinpä kääntämisen historiaan Suomessa mahtuu monenlaista suomennosta ja suomentajaa. Ruotsin vallan aikana käännettiin uskonnollisten tekstien lisäksi myös lakitekstejä ja muun muassa suomalaisten talonpoikien asioita käsitteleviä kirjelmiä. Koska käännösten taso usein oli surkea, tekivät talonpojat 1700-luvulla aloitteen suomenkielisen translaattorin palkkaamiseksi Tukholmaan. Virka perustettiinkin lopulta, mutta sen täyttö oli usein hankalaa: ei ollut selvää käsitystä esimerkiksi siitä, minkälainen oli hyvä kielitaito ja miten sitä mitattiin. Palkkausasioistakin tuli kiistaa. Translaattorin virka kuitenkin säilyi, ja Suomen siirryttyä osaksi Venäjää tarvittiin käännöstöitä edelleen, nyt suomen ja ruotsin kielten lisäksi venäjään ja venäjästä tehtyjä käännöksiä. Asiatekstien kääntämisen historiassa 1800-luku olikin merkittävä, koska se toi virallisten tekstien kääntäjät Suomeen ja vakiinnutti näiden aseman. Senaatin kääntäjäkonttori sijaitsi Helsingissä, ja vuosisadan loppupuolella sen palveluksessa oli jo useita kääntäjiä (mm. ”Yläkielenkääntäjä” ja ”Alakielenkääntäjä”).

Tulkkauksen vaiheita

Tulkkaus eli suullinen kääntäminen on kääntämisen vanhimpia muotoja. Tulkkeja on Suomessa toiminut sekä rauhanomaisissa tehtävissä että sotaretkillä; Ruotsin vallan aikana venäjäntulkkeina toimi yleensä itseoppineita, rajan tuntumassa kasvaneita ja sillä tavoin kielitaitonsa hankkineita henkilöitä. Tulkkeja tarvittiin edelleen myös 1800-luvulla. Legendaarisen maineen sai tuolloin Antti Jalava, joka kaunokirjallisen suomentamisen ja Senaatin kääntäjäkonttorin virkansa ohessa toimi tulkkina talonpoikaissäädyssä ”herättäen kuulijoissa suorastaan ihailevaa ihmettelyä: useinkin kömpelön ja jaarittelevan lausunnon hänen tulkintansa esitti selkeässä, keskitetyssä asussa ja sisälsi samalla kaiken olennaisen, mitä puhuja oli sanonut” (Kansallinen elämäkerrasto).

”Maanmiehilleni huwitusta ja hyödytystä”

Kaunokirjallisuuden suomentaminen alkoi oikeastaan vasta 1800-luvun alkupuolella, kun suomen kielen käyttöalaa haluttiin laajentaa ja samalla antaa kansalle sekä hyödyllistä että huvittavaa lukemista. Ensimmäiset kaunokirjalliset suomennokset heijastivat monenlaisia pyrkimyksiä: niissä oli opettavaisia kertomuksia, mutta myös eksoottisia tarinoita, klassikoita ja päivänkirjallisuutta. Tuon ajan ”lukuromaani” oli usein uskonnollisesti sävyttynyt ja korosti työnteon ja kristillisten hyveiden merkitystä. Tällaisia monen lukijan käsissä kuluneita käännösromaaneja olivat mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ensimmäinen julkaisu, Heinrich Zschokken Kultala (suom. Carl Niclas Keckman) ja koko Euroopassa valtavan suosion saanut Genoveva. Lajien rajat eivät olleet tiukkoja: uskonnollisen kirjallisuuden kuuluisimpiin kuuluva teos Kristityn vaelluskin laskettiin klassikkokirjallisuudeksi. Teokset olivat usein suurestikin Suomen oloihin sopeutettuja, kuten Ruunulinna, ensimmäinen Shakespeare-suomennos, joka oli sijoitettu Karjalaan.

Kääntäjien yksi yhteinen pyrkimys 1800-luvulla oli nostaa suomen kielen asemaa ja arvostusta ja kehittää kirjakieltä, mutta keinot tähän tavoitteeseen pääsemiseksi olivat monet, ja kirjakielestäkin vallitsi hyvin erilaisia näkemyksiä. Niinpä suomennoksista tapaa sekä murteella kirjoitettuja että vanhan kirjasuomen mukaisia teoksia. Kirjakielen kehittäjät pitivät kääntämistä arvokkaana eikä sitä suitsittu tiukkoihin sääntöihin: vasta 1800-luvun loppupuoliskolla alettiin kiinnittää huomiota sellaisiin seikkoihin kuin suomen kielen puhtaus, kääntäminen suoraan alkutekstistä, ja kääntäjien strategiat. Ihanteeksi nousi tuolloin kääntäjä, joka ”tutkii ja ottaa ajatuksen alkukielestä ja pukee sen sitte toiseen kieleen, hän onnistuu työssänsä, jos muuten on kumpaisessaki kielessä taitawa”. Toisen kielen muotoja ei siis pitänyt orjallisesti noudattaa. Tällaisia kääntäjiä olikin jo 1800-luvun lopulla useita, ja klassikkokääntäjän maineen on saanut varsinkin Paavo Cajander, joka tunnetaan Shakespeare-suomennoksistaan ja Vänrikki Stoolin tarinoista. Muita taitavia suomentajia olivat esimerkiksi Samuli Suomalainen eli Samuli S., jonka humoristinen tyyli ja luova käännöstyö sai paljon kiitosta (hänen käännöksistään on vielä sata vuotta myöhemmin otettu uusintapainoksia), ja Helmi Krohn, joka oli eräs tuotteliaimpia suomentajiamme: pitkän elämänsä aikana hän teki satakunta käännöstä. Hän on myös esimerkki siitä, miten naiset 1800-luvun lopun Suomessa etsivät ja löysivät omia teitään kirjoittamisen pariin ja saivat myös suomentamisesta luovaa tyydytystä.

Omaa ja vierasta

Suomennosten tavoite on tänään paljolti toinen kuin vielä puolitoista vuosisataa sitten. Aiemmin kääntäjien pyrkimyksenä saattoi maailmankirjallisuuden levittämisen lisäksi tai sijasta olla kotimaisen kirjakielen kehittäminen tai kansan valistaminen (vaikkapa raittiusaatteellista kirjallisuutta suomentamalla). Toki suomentajien intohimona on aina ollut myös kielen uudistaminen, nyansseilla leikkiminen ja tien löytäminen kirjailijan sielunmaisemaan. Suomentaminen ei pelkisty vain kielen sanojen korvaamiseen toisen kielen sanoilla: suomentaja luo alkuteoksen uudella kielellä. Näin lukijat saavat nauttia sekä maailmankirjallisuudesta että äidinkielestään. B. F. Godenhjelm, 1800-luvun loppupuolen kulttuurivaikuttaja, totesi eräästä Samuli S:n suomennoksesta: ”Kun sanomme, että käännös tuntuu yht’aikaa ranskalaiselta ja suomalaiselta, on se paras kiitos, minkä tämänkaltaisesta teoksesta voi lausua.” Harvoin on suomentajan taitoa näin osuvasti kehuttu.

Outi Paloposki | Materiaali on tuotettu Agricola 2007 -juhlavuoden yhteydessä.