Helmikuu – Februarius

Helmikuu on vanhojen suomalaisten kansanuskomusten mukaan todellinen talvikuu. Viimeistään silloin tulevat paukkuvat pakkaset ja ankarat pyryt, jos ne ovat tammikuussa jääneet tulematta. Toisaalta säät vaihtelevat nopeasti. Välillä on suojasää, jolloin puiden oksille jäänyt lumi sulaa vedeksi, mutta sitten taas pakastaa, ja vesipisarat jäätyvät miljooniksi helmiksi, jotka kimaltavat kevätauringon paisteessa. Siitä johtuu kuukauden nimi, joka Mikael Agricolan kalenterissa on helmenkuu. Siitä hän kirjoittaa suomeksi seuraavaa:

Februarius

Tuiskun, lumen, vilun ja pakkan
kyllä  minä saatan matkaan.
Ole lämpemäs, ja älä syö,
josta kylmätauti sinun lyö.
Ano löylyy ja iske suonta,
karta jalgast, kuin vaivaa monta.

Agricolaa voi sanoa kautta aikojen ensimmäiseksi suomalaiseksi runoilijaksi, mutta kuten edellinen esimerkki osoittaa, hänen taidoissaan oli runsaasti kehittämisen varaa. Hän katkoi sanoja saadakseen ne runomittaan sopiviksi, esimerkiksi pakkasesta on tullut pakkan, ja hän jätti pois sellaisiakin sanoja, jotka olisivat olleet ymmärtämisen kannalta tarpeellisia.

Agricola kieltää syömästä sellaisia aineita, joita olisivat aiheuttaneet kylmätautia, mutta ei kerro, mitä ne olisivat. Ilmeisesti hän tarkoittaa kylmää ruokaa yleensä. Kylmätauti puolestaan tarkoittaa monenlaisia sairauksia, joihin liittyy yskää, kuumetta ja vilunväristyksiä. Myöhemmässä lääketieteellisessä kirjallisuudessa kylmätauti on merkinnyt erityisesti malariaa, joka on ollut Suomessa aivan yleinen tauti 1800-luvulle asti.
 
Helmikuussa oli siis suojauduttava kylmältä ja pidettävä terveydestä aivan erityistä huolta, sillä säät olivat ankarat, eikä entisaikaan ollut mahdollista hankkia tuoreita kasviksia ja hedelmiä keskellä talvea, vitamiinipillereistä puhumattakaan. Erityisen tehokkaita olivat kuivatut yrtit, joita pidettiin pikemmin lääkkeinä kuin ruoan mausteina. Niistä Agricola suosittelee seuraavia:

Tällä kuulla syömän pitää (niinkuin Ipokras sanoopi) lämmintä ruokaa ja agrimonian ja appiumin siemenitä juomassa nauttiman ja raittiin elämän pitämän, ettei vilutautiin joku tulis. Hanhen ja sorsan lihast vältä. Iske pääsuonta, ja käden ja peukalon.

Ipokras tunnetaan nykyään paremmin nimellä Hippokrates. Hän oli antiikin ajan kreikkalainen oppinut ja lääketieteen isä. Terveellisinä kasveina Agricola mainitsee Hippokrateen mukaan agrimonian eli maarianverijuuren sekä appiumin, joka merkitsee selleriä. Näiden siemeniä piti nauttia juoman joukossa juuri helmikuussa. Ruokavaliossa piti välttää vesilintujen lihaa, hanhea ja sorsaa.

Agricolan rukouskirjassa oli myös jokaisen kuukauden kalenteri ja siinä mainittuina tärkeimmät merkkipäivät. Heti helmikuun toisen päivän kohdalle oli merkitty Kynttelmessu. Se tarkoitti Kynttilänpäivää. Silloin siunattiin kirkossa kaikki vuoden mittaan tarvittavat kynttilät.

Kynttilät olivat tärkeitä monella tavalla. Ennen sähkövalon keksimistä ne olivat tietysti käyttökelpoisia valaistusneuvoja, mutta keskiajan katolisessa kirkossa ne saivat vielä paljon tärkeämmän ja syvällisemmän tehtävän: ne polttivat pois synnit ja karkottivat pahoja voimia. Kynttilöiden voimaan uskottiin niin lujasti, että niiden käyttöä jatkettiin vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin.

Monissa tärkeissä kirkon toimituksissa tarvittiin kynttilöitä, ja myös tavallinen ihminen saattoi suojautua kynttilän voimalla. Kun esimerkiksi lapsi oli syntynyt, sytytettiin vuoteen viereen kynttilä suojaamaan pienokaista ja hänen äitiään.

Kynttilöitä ei Agricolan aikana voinut ostaa mistään, vaan ne oli tehtävä itse lehmän tai lampaan rasvasta eli talista. Kun eläimiä syksyllä teurastettiin, otettiin rasva talteen ja säilytettiin siihen asti, kunnes tuli kynttilänteon aika. Rasva paloiteltiin ja sulatettiin varovasti hiljaisella tulella. Noin puolen metrin mittaiseen tikkuun sidottiin roikkumaan paksuja lankoja, joita sitten vuoron perään kastettiin korkeassa ja kapeassa astiassa olevaan sulaan rasvaan. Välillä annettiin kynttilöiden jäähtyä, sitten kastettiin uudestaan. Mitä useammin kastettiin, sitä paksumpi kynttilä saatiin aikaan.

Nykyäänkin kynttilöiden valmistus kastamalla on sekä mukava harrastus että kukoistava käsiteollisuuden laji, mutta valmistusaineena ei enää käytetä itse hankittua eläinten rasvaa. Talikynttilät kyllä tunnetaan, mutta vain päivittelysanonnasta Voi taivahan talikynttilät. Näin sanoessaan voi kuvitella, miten pienissä pimeissä savupirteissä asustaneet suomalaiset ovat hämmästyneet tullessaan kynttilöin valaistuun kirkkoon, katselleet korkeita holveja, kuunnelleet niissä kaikuvia ääniä ja päätelleet, että jotakin sen tapaista on täytynyt olla myös siinä taivaallisessa paratiisissa, josta papit ja muut kirkon opettajat heille olivat kertoneet.

Kaisa Häkkinen | Materiaali on tuotettu Agricola 2007 -juhlavuoden yhteydessä.