Kielitiedon opettamisesta

Opetussuunnitelmassa kielitiedolla tarkoitetaan tietoa kielen rakenteista ja niiden luomista merkityksistä, kielen variaatiosta, käytöstä ja siihen liittyvistä normeista sekä kielen suhteesta kulttuuriin, identiteetteihin ja muihin kieliin. Kielitieto on siis laajempi käsite kuin kielioppi, jolla on perinteisesti tarkoitettu vain kielen rakenteen kuvausta.

Kielitiedon opiskelun tärkeimpänä tavoitteena on oppilaiden kielitietoisuuden herääminen ja kielen käyttötaitojen kehittyminen. Kielitietoinen oppilas osaa muun muassa analysoida ja tulkita kielen tehtäviä, merkityksiä ja käyttötapoja ja kuvata havaintojaan tarkoituksenmukaisten käsitteiden avulla. Kielitietoisuuteen liittyy myös taito tarkastella kieltä ja kielenkäyttöä eri näkökulmista ja ymmärrys kielen ja kieleen liittyvien normien sosiaalisesta luonteesta.

Integrointi

Kielitiedon opiskelu on olennainen osa äidinkielen ja kirjallisuuden kaikkien osa-alueiden (vuorovaikutustilanteissa toimiminen, tekstien tulkitseminen, tekstien tuottaminen sekä kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin ymmärtäminen) opettamista. Opetussuunnitelmassa oppiaineen osa-aluejako on sama kaikilla luokka-asteilla, jotta opetuksessa tärkeitä jatkumoita on aiempaa helpompi rakentaa. Tietoa kielestä rakennetaan kaikkien osa-alueiden opetuksen yhteydessä pitkäjänteisesti ja järjestelmällisesti oppilaan ajattelun kehittyessä. Kielitietoa opiskellaan yhdistettynä muihin sisältöihin – esimerkiksi kuvaamiseen, kertomiseen, kannan ottamisen, kirjoittamisen harjoitteluun ja erilaisten tekstien lukemiseen.

Kielen sosiaalisuus

Kielitiedon opetuksen kannalta keskeistä on myös ajatus kielestä vaihtelevana ja tilanteeseen sidoksissa olevana ilmiönä. Meillä ei ole yhtä äidinkieltä vaan useita äidinkieliä, jotka eroavat toisistaan niin sanastoltaan kuin kieliopillisilta piirteiltäänkin. Esimerkiksi nuorten oma arjen kieli, koulun ja oppiaineiden kieli, virkamiesten kieli, runon kieli ovat kaikki suomen kielen variantteja, joilla kaikilla on oma arvonsa ja käyttöyhteytensä. Kielelliseen variaatioon havahtumisen tavoitteena on välttää ajatusta yhdestä ”hyvästä”, ”oikeasta” ja ”puhtaasta” kielimuodosta, sillä tärkein kriteeri kielellisiä valintoja arvioitaessa on niiden sopivuus tilanteeseen, käyttäjälle ja tavoitteeseen.

Kielenhuollon normit ovat sosiaalisia sopimuksia. Ne eivät ole muuttumattomia eivätkä täysin aukottomia. Tietyistä asioista meillä on selkeät sopimukset, toisista taas vähemmän selkeät. Tärkeämpää kuin oppia kaikki kielenhuollon sopimukset ulkoa on tietää, mistä ja millaisista lähteistä saa apua ongelmatilanteissa. Tärkeää on myös huomata, että eri kielimuodoilla on omat sosiaaliset norminsa. Se, mikä pätee viralliseen asiakirjoittamiseen, ei pädekään puhekieleen. Keskusteluissa oppilaiden kanssa voi nostaa esiin myös sen, millaisia seuraamuksia näiden sosiaalisten normien rikkomuksista on kussakin tilanteessa ja millaisia merkityksiä ja vaikutelmia normien noudattamiseen tai noudattamatta jättämiseen liittyy.

Tekstilähtöisyys

Kielen rakenteita ja ilmaisutapoja opiskellaan tekstilähtöisesti. Kielelliset valinnat ovat yksi tekstilajien tunnuspiirteistä, ja kielen avulla tehdään erilaisia tekoja ja rakennetaan merkityksiä. Tästä syystä kielen rakenteitakin lähestytään tekstien kautta ja tutkitaan yhdessä, millaiset kieliopilliset ja sanastolliset valinnat eri teksteille ovat ominaisia ja millaisia merkityksiä eri valinnat rakentavat. Irrallisten, keksittyjen lauseiden analysointia on hyvä välttää niin pitkälle kuin mahdollista. Kielitiedon opiskelu on siis olennainen osa tekstitaitojen opiskelua.

Opetussuunnitelmassa sitoudutaan laajaan tekstikäsitykseen, jonka mukaisesti tekstit voivat olla multimodaalisia, esimerkiksi kielellisiä, kirjoitettuja, puhuttuja, visuaalisia, audiovisuaalisia, lineaarisia tai hypertekstejä. Tästä seuraa se, että kielikäsityksenkin on oltava perinteistä laajempi. Kieli on siis yksi merkkijärjestelmistä – muita vastaavia systeemejä ovat muun muassa kuvat, symbolit, värit ja ääni. Ne kaikki rakentavat yhdessä erilaisia merkityksiä teksteissä. Tekstien merkityksiä ja tehtäviä tarkasteltaessa havaintoja tehdään myös muista kuin kielellisistä piirteistä, vaikka muiden muotokielten rakenteiden opiskelu ei olekaan yhtä keskeisessä asemassa kuin kielellisten keinojen opiskelu.

Tarpeenmukaisuus – käyttöön kytkeminen

Kielitiedon opetuksen päämääränä on helpottaa kielenkäyttäjän toimintaa – ei oppia kielioppia sellaisenaan, maailmasta irti olevana kuvausjärjestelmänä. Tästä syystä kielen rakenteiden opiskelu kytketään tilanteisiin, joissa tietoa voidaan käyttää tuottamisen, tutkimisen ja tulkinnan opiskelussa. Taustalla on ajatus siitä, että kielitiedon asiat ja käsitteetkin opitaan ja muistetaan paremmin, jos ne opiskellaan aina siinä yhteydessä, jossa niillä on aidosti käyttöä. Oppilaat myös motivoituvat kielitiedon opiskeluun, kun he huomaavat sen merkityksen tekstien tulkinnassa ja tuottamisessa. Näin kielitieto ei jähmety pelkästään teoreettiseksi kielen tarkasteluksi tai piirteiden nimeämiseksi vaan oikeaksi kielen käyttötiedoksi.

Merkitys ja tehtävä edellä

Kielitiedon opiskelussa pyritään aina, kun se on mahdollista, lähtemään merkityksistä ja funktioista kohti muotoa. Tarkoituksena ei siis ole opiskella kielen rakenteita pelkästään kieliopin kirjoittajan logiikalla vaan kielenkäyttäjän näkökulmasta. Ajatuksena on se, että opiskeltavat kielen ilmiöt kootaan yhteen funktion tai merkityksen perusteella.

Opiskeltavana voivat olla vaikkapa ajan ilmaiseminen, varmuuden ja epävarmuuden ilmaiseminen, käskemisen, kehottamisen tai pyytämisen ilmaiseminen, saman- ja erimielisyyden ilmaiseminen, tekstin sidoksisuuden rakentaminen riippumatta siitä, minkä kieliopillisten kategorioiden alle keinot kuuluvat. Näin kieliopilliset rakenteet toivottavasti hahmottuvat yhdeksi niistä järjestelmistä, joiden avulla lukija ja kirjoittaja voi tuottaa erilaisia merkityksiä ja tehdä erilaisia tekoja kielen avulla. Taustalla on myös ajatus siitä, että kielen tarkastelu merkitys- ja tekstilähtöisesti on oppilaidenkin kannalta kiinnostavampaa ja motivoivampaa kuin muotolähtöinen opetus, jossa päätavoitteena on oppia tunnistamaan ja nimeämään kielen yksiköitä.

Nimeämisestä ymmärtämiseen

Kielitiedon opiskeluun liittyy paljon käsitteitä ja niiden oppiminen on tärkeää, jotta oppilaalle rakentuu metakieli, jolla kielen ilmiöistä voidaan puhua. Oppilaiden käsitevaranto kasvaa vähitellen ikätason ja kielellisten valmiuksien mukaisesti. Tutkiva oppiminen, jossa oman havainnoinnin ja kielentämisen avulla päädytään käsitteellistämiseen, muodostaa tukevamman pohjan kieleen liittyvien ilmiöiden ja käsitteiden yhdistymiselle kuin pelkän nimeämisen kautta tehty käsitteellistäminen.

Kielitiedon opetuksessa pääasia ei ole se, että oppilas osaa nimetä sanaluokkia, sijamuotoja tai lauseenjäseniä mekaanisesti, vaan se, että hän oivaltaa, mitä tehtävää varten kyseiset kieliopilliset luokat ja käsitteet ovat olemassa – millaisia tehtäviä niillä on tekstissä. Tarkoituksena on auttaa oppilaita tekemään havaintoja kielestä ja herättämään keskustelua siitä, miten ja miksi piirteitä kyseisessä tekstissä käytetään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita kieleen liittyvien käsitteiden opettamisesta luopumista. Kieliopin käsitteet ovat tärkeitä myös yleissivistyksen ja muiden kielten oppimisen kannalta, mutta äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineksen kannalta ne ovat tärkeitä erityisesti siksi, että ne tarjoavat metakielen, jonka avulla kielestä ja teksteistä voidaan keskustella.

Käsitteet tekstien ja kielen tarkastelun apuna

Kielitiedon käsitteiden opiskelu on perinteisesti ollut spiraalimaista ja toistunut lähes samanlaisena vuosiluokalta toiselle. Uusi opetussuunnitelma kannustaa tarkastelemaan kielen piirteitä merkityksen ja tehtävän kautta. Käsitteitä käytetään ja opitaan kielen tutkimisen, tuottamisen ja tulkinnan yhteydessä vuosiluokan ja ikätason tavoitteiden mukaan.

Vuosiluokkien 1–2 opetuksessa tuetaan kehittyvää kielitietoisuutta ja ohjataan tekstien tarkastelun kautta laajentamaan omia tekstien tuottamisen taitoja. Tässä vaiheessa opitaan kielen tutkimista tukevat peruskäsitteet, kuten sana, tavu, kirjain ja äänne.

Vuosiluokilla 3–6 keskitytään vahvistamaan oppilaan kielitietoisuutta ja innostamaan häntä tutkimaan ja tarkkailemaan kieltä ja sen eri variantteja. Oppilas harjaantuu käyttämään käsitteitä, joiden avulla kielestä ja sen rakenteista puhutaan ja tuottaa itsekin aiempaa monipuolisempia ja laajempia tekstejä. Kielen tutkimista tukevat peruskäsitteet, kuten sanaluokat (nominit, verbit, adpositiot eli pre- ja postpositiot, adverbit ja partikkelit), jotkin sijamuodot (nominatiivi, genetiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi ja paikallissijat) sekä persoonamuodot (persoonat 1–3 aktiivissa ja passiivi ja aikamuodot preesens, imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti).

Tekstien tarkastelussa ja tuottamisessa on hyötyä päälauseen sekä sivulauseiden perustyyppien tuntemisesta (relatiivi- ja konjunktiolause sekä epäsuora kysymyslause) ja siitä, että tunnistaa lauseen pääjäsenet (subjekti ja predikaatti). Vuosiluokille sopivien ohjaavien ja kantaa ottavien tekstien tuottamisessa persoonamuotoisen verbin taivutuksen tunteminen aktiivissa ja passiivissa on avuksi. Oppilaat voivat esimerkiksi tehdä havaintoja passiivia suosivista tekstilajeista ja tutkia tekstin muuttumista, kun aktiivi vaihtuu passiiviin. Oikeinkirjoituksen perusasiat tulevat tutuiksi 6. vuosiluokan loppuun mennessä, kun oppilas osaa käyttää omassa tekstissään isoa ja pientä alkukirjainta, yhdyssanoja ja virkkeen loppumerkkejä. Myös pilkun käyttö luettelossa, pää- ja sivulauseen välissä sekä lainausmerkkien tai repliikkiviivan käyttö alkavat vakiintua. Näiden kirjoitetun kielen normien hallintaa tukee niiden opiskeleminen ja kertaaminen sopivissa yhteyksissä, erityisesti kirjoitettaessa ja muokatessa omia tekstejä.

Vuosiluokilla 7–9 oppilaan kielitietoisuus syvenee ja häntä ohjataan kiinnostumaan syvällisemmin kielen ilmiöistä. Erilaisten rakenteiden tunnistaminen ja käyttäminen monipuolistaa omaa ilmaisua. Erilaiset kappalerakenteet, pää- ja sivulauseet, lauseenvastikkeet, lauseenjäsenet ja lauseke (ks. käsitteitä -osiota) ovat työkaluja kielen tutkimisessa ja tuottamisessa. Lisäksi eri rekistereiden, tyylipiirteiden ja sävyjen avulla luodaan kielellisiä merkityksiä ja opitaan ymmärtämään niiden seurauksia. Aiemmin opittujen käsitteiden lisäksi hyödyksi on osata asioiden välisten suhteiden osoittaminen kielen keinoilla, kuten konjunktioiden ja konnektiivien avulla (esim. edes, päinvastoin, sittenkin, toisaalta ks. myös ISK § 820), sekä ajan ja suhtautumisen ilmaisutapoja (verbin aikamuodot, modaalisuus, adverbit, partikkelit). Lauseiden merkitysten ja rakenteiden tarkastelussa tarpeen ovat lauseenjäsenet (predikaatin ja subjektin lisäksi objekti, predikatiivi ja adverbiaali). Kielitietoa ja -tietoisuutta syvennetään tutkimalla myös suomen kielelle tyypillisiä äänne-, muoto- ja lauserakenteiden piirteitä, jotka näkyvät esimerkiksi vokaalisoinnussa, astevaihtelussa, sanojen johtamisessa, taipumisessa ja sanajärjestyksessä. Yläluokilla kirjoitetun yleiskielen hallinta ja sen konventiot (esimerkiksi yhdyssanat, välimerkit, omistusliitteet, kongruenssi, rektio, numeroiden ja lyhenteiden taivutus) vakiintuvat.

Kielitietoisuuden herättely

Kielitiedon opettamisen pohjana on oppilaan kielitietoisuuden herättäminen. Mitä pienempi oppilas, sitä enemmän tarvitaan ohjausta, jotta oppilas oppii tietoisesti kiinnittämään huomiota kieleen ja sen käyttöön sekä pohtimaan ja ihmettelemään niitä. Helpoimmin lähestyttäviä ovat oppilaille tutut kielenkäyttötilanteet, kuten vuorovaikutustilanteet koulussa ja kotona, kuvat, itse tuotetut tai valmiit monimuotoiset tekstit. Vähitellen oppilasta ohjataan tekemään havaintoja esimerkiksi eri medioissa, lapsille ja nuorille suunnatussa kirjallisuudessa tai eri oppiaineissa käytettävästä kielestä. Koulun arjessa tarjoutuu paljon tilanteita, jotka antavat oivan mahdollisuuden kielenkäytön tarkasteluun, vaikka niitä ei alun perin olisi oppimistilanteiksi ajateltukaan.

Kielen ilmiöt, piirteet ja kielelliset valinnat ovat läsnä oppilaiden päivittäisessä vuorovaikutuksessa sekä arjen ja opiskelun teksteissä. Oppilaan osaamia eri kieliä ja niiden viestintätapoja tarkastellaan rinnakkain, jolloin tarjoutuu kielen rakenteiden erilaisuuden tarkastelun lisäksi mahdollisuuksia tarkastella kielessä ilmeneviä kulttuurisia näkökulmia. Esimerkiksi suomen kielen sijamuotojärjestelmä saa uuden näkökulman, kun sitä verrataan englannin kielen tapaan käyttää prepositioita. Kieltä tarkastellaan kieliopillisen muodon, siihen liittyvän merkityksen ja käyttötilanteen muodostamana kokonaisuutena. Esimerkiksi sanoja, lauseita ja virkkeitä tarkastellaan tekstikontekstissa, jolloin käsitys kielestä kokonaisuutena vahvistuu. Monimuotoisten tekstien havainnointi tuo esiin kielen vaihtelevuuden ja muuntuvuuden. Löydetty yhdenmukaisuus ei välttämättä toimikaan toisessa yhteydessä, jolloin esiin nousevat kielen joustavuus ja muunneltavuus, kuten riippuvuus tilanteesta, kielen käyttäjästä, mediasta tai tekstin muodosta.

Tutkiva oppiminen

Oppilasta ohjataan tutkimaan kieltä ja sen käyttöä sekä kielentämään havaitsemiaan asioita eli kertomaan suullisesti, kirjallisesti tai kuvitusta käyttäen oman päättelyprosessinsa. Oman päättelyprosessin kielentäminen ja keskustelu kielestä tukee oppilaan omaa ajattelua ja siten kielitietoisuuden kehittymistä. Tällä tavoin havainnot kielestä tulevat näkyviksi paitsi muille oppilaille myös opettajalle. Kielentämiseen harjaantuminen vaatii kuitenkin ohjausta, jossa opettaja apukysymysten tai mallintamisen avulla auttaa oppilasta löytämään puhutun, kirjoitetun, kuvallisen tai kaikkia edellä mainittuja yhdistävän muodon havainnoilleen. Kielentäminen antaa opettajalle mahdollisuuden kuunnella tarkkaan oppilaan ajatuksia ja esitettyjä tulkintoja ja niiden kautta ohjata oppimista. Oppilaan tulkinnat tarkentuvat, kun hän joutuu esimerkiksi pelkän sanaluokan nimeämisen sijasta perustelemaan vastauksensa. Merkityksellisiksi nousevat perustelut, jotka saattavat olla oikean suuntaisia, vaikka lopullinen tulkinta olisikin väärä.

Tutkivan oppimisen avulla saadaan esiin myös se, että kieliopilliset kategoriat eivät ole yksiselitteisiä eivätkä aukottomia. Keskusteluissa oppilaiden kanssa nousee helposti esiin kieliopillisen kuvauksen ongelmakohtia ja monitulkintaisuuksia, jotka ovat kiinnostavia kielellisen tietoisuuden herättelyn kannalta ja motivoivat aitoihin keskusteluihin kielestä. Kielioppi on ihmisten rakentama kuvausjärjestelmä – ei lopullinen totuus tai puhtaan looginen järjestelmä.

Kirjallisuutta

Alho, I. & Kauppinen, A. 2008. Käyttökielioppi. Helsinki: SKS.
Alho, I. & Korhonen, R. 2007. Kielioppia kouluun. Teoksessa Grünthal, S. & Harjunen, E. (toim.) 2007. Näköaloja äidinkieleen ja kirjallisuuteen, s. 88–106 Helsinki: SKS
Alho, I. & Korhonen, R. 2014. Ei kielioppia kieliopin vuoksi – kuusi toivetta. Kieli, koulutus ja yhteiskunta -verkkolehti, toukokuu 2014. Kieliverkoston verkkolehti.
Kieli, koulutus ja yhteiskunta 2014. Teema: Kielitiedon opetus ja oppiminen. Kieliverkoston verkkolehti. Kielikoulutuspolitiikan verkosto
Kielioppi koulussa 2006. Toim. M. Harmanen & M. Siiroinen. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja XLX.
VISK = Ison suomen kieliopin verkkoversio

OPS 2016