Kirjallisuuden opetuksesta

Kaunokirjalliset tekstit ohjaavat muiden (kirjoitettujen) tekstien ohella oppilaita suomen kielen kirjakielen hallintaan. Kaunokirjallisten tekstien käsittelyssä kielitaito ja sen kehittäminen, teksteistä tavatut uudet sanat ja rakenteet, ovat keskeisessä asemassa oli sitten kyse lukemisesta, luetusta kirjoittamisesta tai siitä keskustelemisesta. Kaunokirjallisuus ei kuitenkaan ole vain kielenoppimisen väline. Opetuksessa on huolehdittava myös siitä, että oppilas oppii nauttimaan kirjallisuuden lukemisesta ja saa mahdollisuuden eläytyä runon tai fiktion maailmaan. Samalla kirjallisuudenopetuksen yhtenä päämääränä on, että oppilas hankkii kirjallisuudenanalyysiin tarvittavan työkaluston ja harjaantuu sitä käyttämään. Suomen kirjallisuus on tie suomalaisuuteen ja suomalaiseen kulttuuriin. Sen avulla voi myös konkreettisesti osoittaa, miten käsitys suomalaisuudesta on syntynyt ja miten se on reilun kahden vuosisadan aikana muuttunut. Toisin sanoen voidaan osoittaa, miten suomalaista identiteettiä on luotu ja luodaan kirjallisuuden avulla. Oppilasta tulee rohkaista lukemaan kirjallisuutta ja hankkimaan lukukokemuksia myös muilla kielillä: omalla äidinkielellään, perheessä ja ystäväpiirissä käytettävillä kielillä ja koulussa opetettavilla kielillä.

Opettaja kantaa suurimman vastuun koulussa luettavan kirjallisuuden valinnasta ja sopivien tekstien äärelle ohjaamisesta, mutta yhteisten lukukokemusten ja kirjallisuutta arvostavan työskentelyilmapiirin kannalta on tärkeää, että myös oppilaat voivat osallistua tunnilla ja itsenäisesti luettavien tekstien valintaan. Oppilaiden suomen kielen taito asettaa tietenkin rajoja sille, mitä luokassa voidaan lukea. Lukemisen intoa ja rohkeutta tarttua vaikeisiinkin teksteihin on syytä kirjallisuustunneilla systemaattisesti kasvattaa: kielellisesti vaativan mutta aiheeltaan tai kerronnaltaan innostavan tekstin lukeminen opettajan ja luokkayhteisön tukemana tarjoaa rikkaamman elämyksen kuin selkokielistetyn tai muuten helpotetun tekstin lukeminen. Vaikka selkokielistetyillä teksteillä on oma paikkansa kielenoppimisen alkuvaiheessa, niitä on syytä arvioida siitä näkökulmasta, helpottavatko ne todella lukemisen prosessia vai lyhentävätkö ne vain tekstiä, ohjaavatko ne ymmärtämään vaativampia myös tekstejä ja saako oppilas riittävästi harjoitusta monenlaisten tekstien lukemisessa. Opintojen eri vaiheissa ja eri tilanteissa luetaan eripituisia tekstejä. Opettajan tehtävä on hyödyntää kaunokirjallisten tekstilajien kirjoa mahdollisimman laajasti ja tarkoituksenmukaisesti. Jos aikaa pitkän tekstin käsittelylle ei ole, on aina mahdollista lukea yksittäinen runo, lauluteksti, lyhyt novelli tai pieni kertomus ja pohtia ja analysoida sen muodostamaa tekstikokonaisuutta. Pitempiä lasten- ja nuortenkirjoja, romaaneja tai näytelmiä voi lukea jatkokertomuksina luokassa. On tärkeää, että opettaja kannustaa oppilasta lukemaan itsenäisesti myös pitkiä kaunokirjallisia tekstejä heti, kun kielitaito antaa siihen mahdollisuuden. Pitkien tekstien lukutaitoa kehittää myös muilla kielillä lukeminen, esimerkiksi se, että oppilas lukee romaaneja omalla äidinkielellään.

S2-opettajan tehtävänä on ohjata oppilasta ymmärtämään Suomen kirjallisuuden vaiheita ja sen teoksia sekä osana maailmankirjallisuutta että yhteydessä aikansa yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Yhtä lailla on tärkeää opettaa oppilaita lukemaan käsiteltäviä tekstejä lajinsa ja kirjallisen suuntauksensa edustajina. Perusopetuksen kirjallisuudenopetuksessa keskeistä sisältöä onkin kirjallisuuden lajien ja lajikonventioiden tuntemus. Opetuksessa sen tulisi auttaa analysoimaan kirjallisuutta monipuolisesti mutta myös syventämään kirjallisuuden lukemisen tarjoamia elämyksiä.

Käsitys kirjallisuudenlajeista ja eri teosten sijoittumisesta lajikategorioihin muuttuu koko ajan. Kulttuurienvälisyys ja useamman kuin yhden kulttuurin jäseneksi kasvaminen auttaa kyseenalaistamaan itsestään selvinä pidettyjä luokitteluja. Lajin käsite on keskeinen apuväline silloin, kun jokin Suomen kirjallisuuden teos asettuu nuoren monikulttuurisen lukijan mielessä suhteeseen johonkin toiseen, oppilaalle tuttuun kulttuuriin ja kirjalliseen perinteeseen. Lajin käsitteen merkityksen ymmärtämisessä hyvän vertailukohdan tarjoaa populaarikulttuuri ja sen lajikeskeiset vastaanottotavat. Oppilaat ovat usein mestareita arvioimaan populaarimusiikkia, elokuvia ja tietokonepelejä nimenomaan lajinsa edustajina. He voivat olla esimerkiksi tottuneita vertailemaan eri hiphop-artisteja tai fantasiaelokuvia keskenään ja toisaalta asettamaan eri musiikinlajeja ja elokuvagenrejä keskinäiseen suositummuusjärjestykseen. Näitä lajintunnistuksen ja lajien keskinäisen vertailun taitoja kannattaa hyödyntää myös kirjallisuudenopetuksessa.

Kaunokirjalliset tekstit tarjoavat erinomaista materiaalia myös kielen oppimiseen, koska niissä kieli esiintyy mielekkäässä kontekstissa. Teksti voidaankin ottaa tunnilla esille nimenomaan sen kielen takia, kielitietouden (sanasto, rakenteet) opetuksen tai kielitaidon kehittämisen kannalta. Kun kaunokirjallista tekstiä luetaan yhdessä, opettaja sekä selittää että ohjaa oppilaita päättelemään itse vieraiden rakenteiden ja sanojen merkityksiä kontekstin avulla. Novellin tai runon kielellinen analyysi voi palvella puhtaasti kielenoppimista, mutta opettajan on samalla mahdollista orientoida oppilaansa tarkastelemaan kielenpiirteitä sanataideteoksen tulkinnan kannalta. Tekstin tulkinta edellyttää sen kielellisten ominaispiirteiden tunnistamista ja ymmärtämistä. Lyriikan tulkinnan opiskelu tarjonnee tästä selvimmät esimerkit. Metaforisten ilmausten tai sanojen monitulkintaisuuden tunnistaminen on usein runon kokonaistulkinnan ehto. Metaforien ja monimerkityksisten ilmausten ymmärtäminen tapahtuukin aina kontekstissa; runon säkeen tai dialogin yksittäisen repliikin tarkka kielellinen analyysi voi olla edellytyksenä koko teoksen tulkinnalle. Samoin ironian oivaltaminen ja kirjoittajan ironisen näkökulman ymmärtäminen tarjoaa haasteita kirjallisuudenopetukselle.

Kaunokirjallisen teoksen tulkintaan vaadittava päättely perustuu lukijan tietämykseen ja elämänkokemukseen – siis myös hänen kokemuksiinsa kirjallisuuden lukijana. Suomea toisena kielenä opiskeleva nuori kerää kouluaikanaan tekstien tulkinnassa tarvittavaa kokemusta ja tietoa. Opettajan tehtävä on ohjata huolelliseen lukemiseen, myös tekstien aukkojen täyttämisen strategioihin. Pystyäkseen tulkitsemaan tekstiä lukijan on tunnettava tekstiin sisältyvien arvojen ja uskomusten kokonaisuutta. Kaunokirjallisuutta monipuolisesti lukemalla on mahdollista oppia tuntemaan suomalaisessa kulttuurissa vaikuttavia ideologioita. Tällä tavalla saadaan eväitä myös tekstien moniäänisyyden tulkintaan.

Maahanmuuttajataustaisen nuoren ei tarvitse osata seitsemän veljeksen etunimiä tai pystyä luettelemaan Minna Canthin näytelmätuotantoa niiden itsensä vuoksi, eihän suuri osa suomalaisistakaan tähän pysty. On tärkeää oppia tuntemaan Suomen kirjallisuuden klassikot tai eri lajien historia, mutta ilman käsitteitä ja analyyttisia työkaluja ei tarjolla olevaan kirjalliseen perintöön, saati nykyajan tekstien moninaisuuteen pääse kuitenkaan käsiksi. Kirjallisuudenopetuksessa on kyse harjaantumisesta siihen, että pystyy ottamaan itsenäisesti haltuunsa suomalaisen kulttuurin tekstejä ja toisaalta kirjallisuudenanalyysin työkaluston avulla pystyy arvioimaan lukemaansa kriittisesti ja suhteuttamaan kirjallisuuden välittämää kuvaa suomalaisuudesta muuhun tuntemaansa kulttuuriperintöön.

OPS 2016