Uskonnottomuus ja katsomusopetus Suomessa

Elämänkatsomustiedon opetus perustuu kahteen perusoikeuteen, katsomusvapauteen sekä sivistykselliseen oikeuteen saada opetusta. Perusoikeudet ovat laajentuneet ja muuttuneet ajan myötä. Ruotsin vallan aikaan valtio huolehti sekä kansalaisten aineellisesta menestyksestä että sielujen autuudesta. ”Yksimielisyys uskonnossa ja oikeassa jumalanpalveluksessa ovat arvollisen, sopuisan ja pysyvän hallituksen vahvin perusta” – näin todettiin vuoden 1634 Ruotsin hallitusmuodossa. Sama lausuma toistui sittemmin kaikissa hallitusmuodoissa aina Suomen itsenäistymiseen asti.

Eurooppalainen valistus tavoitti Suomen sivistyneistön 1880-luvulla. Viktor Heikel ja Minna Canth sekä eräät muut olivat perustamassa järjestöä, jonka nimeksi aiottiin Yhdistys Uskonnonvapautta ja Suvaitsevuutta Varten. Senaatti hylkäsi yhdistyksen toiminta-anomuksen.

Seuraavat uskonnonvapauden vaatijat olivat Suomen Sosialidemokraattinen puolue, joka vuoden 1903 Forssan kokouksessaan otti ohjelmaansa kirkon erottamisen valtiosta sekä vapaamielisen sivistyneistön opiskelijayhdistys Prometheus. Sen kantavia voimia olivat Edvard Westermarck (pj.), Wilhelm Bolin, Yrjö Hirn, Rafael Karstén, Viktor Heikel, Rolf Lagerborg, Hjalmar Eklund ja Ernst Lampen.

Opiskelijayhdistys Prometheus ehdotti 1906 kannanotossaan koulukomitealle ja Helsingin yliopiston konsistorille tunnustuksellisesta uskonto-opetuksesta luopumista sekä kaikille pakollisena ylioppilastutkintoon kuuluvan evankelis-luterilaisen oppikuulustelun poistamista. Suurlakko johti eduskuntauudistukseen ja se papiston suoran vaikutusvallan romahdukseen valtiopäiväsäätynä. Vuonna 1906 asetettiin uskonnonvapauskomitea, jonka tehtävänä oli siviilivihkimyskysymyksen selvittäminen ja uskonnonvapauslain valmistelu. Uskonnonvapauspyrkimykset raukesivat tsaarin Venäjän vastustukseen.

Uskonnonvapauslaki syntyy

Vallankumouksen jälkeen venäjän väliaikainen hallitus vahvisti Tokoin senaatin kokoonpanon, ja senaatti asetti uuden uskonnonvapauskomitean, jonka puheenjohtajaksi kutsuttiin edellisen komitean sihteeri K.R. Brotherus. Se sai mietintönsä valmiiksi joulukuussa kaksi päivää ennen itsenäisyysjulistusta. Vuoden 1917 uskonnonvapauskomitean enemmistö asettui kannattamaan tunnustuksetonta uskonnonhistorian opetusta ja sen rinnalla (tai yhteydessä) siveysopin opetusta. Mietinnössään komitea totesi ainoastaan uskonnonopetuksen tunnustuksettomuuden jättäen tarkemmat säännökset koululakeihin.
Ehdotuksen mukaan olisi oppilas riippumatta opetuksen tunnustuksettomuudesta vapautettava opetuksesta, mikäli holhooja ei toivonut oppilaan siihen osallistuvan ja selvitti lapsen saavan muualla vastaavaa opetusta. Tästä asetelmasta, mutta muuttuneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa keskustelu jatkui kansalaissodan jälkeen.

Itsenäisen Suomen eduskunta hyväksyi keväällä 1921 hallituksen esityksen uskonnonvapauslaiksi. Se äänestettiin lepäämään yli vaalien. Laki hyväksyttiin lopullisesti vuonna 1922, ja se tuli voimaan seuraavan vuoden alusta. Uskonnonvapauslaissa puhutaan koulujen tunnustuksellisesta uskonnon opetuksesta ehdollisena. Uskonnonvapauslain 8 §:ssä säädettiin: ”Jos uskonnonopetusta valtion tai kunnan ylläpitämässä tai avustamassa kansakoulussa, oppikoulussa tai muussa oppilaitoksessa annetaan jonkun uskontokunnan opin mukaan, on oppilas, joka kuuluu toiseen uskontokuntaan tai joka ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, edusmiehen vaatimuksesta vapautettava sellaisesta uskonnonopetuksesta. ”

Kansakoululaki: uskonnonhistoria ja siveysoppi

Vuonna 1921 Mikael Soinisen valmistelema laki kansakouluopetuksen perustaksi esitti kansakouluun enemmistöuskonnon opetusta, kaikille pakollista siveysopin opetusta sekä koulun uskonnonopetuksesta vapautetuille uskonnonhistorian opetusta. Sivistysvaliokunta tarkensi, että siveysopetuksen sisältö ei saanut poiketa yleisesti hyväksytyistä siveellisistä periaatteista semmoisina, kuin ne yhtäpitävästi ilmenevät sekä tieteellisessä tutkimuksessa että Uudessa testamentissa. Ratkaisu siirtyi kesän 1922 eduskuntavaalien yli. Tällä välin oli alkanut ns. kirkkokansan liikehdintä, joka vaati, että siveysopetuksen tuli olla kristillistä ja kristinuskon opetuksen siveellistä. Keskustelu sävytti eduskuntavaaleja, ja useimmat puolueet vastustivat siveysoppia kaikille pakollisena oppiaineena.

Vaalien jälkeen valtioneuvosto antoi uuden esityksen. Siinä siveysoppi oli tarkoitettu vain uskonnon opetuksesta vapautetuille, muille siveysoppi olisi ollut vapaaehtoinen oppiaine. Eduskunnan sivistysvaliokunta poisti mahdollisuuden opettaa siveysoppia vapaaehtoisena oppiaineena sekä lisäsi oppiaineen nimeen uskonnonhistorian. Oppiaineen nimeksi tuli 18.5.1923 uskonnonhistoria ja siveysoppi. Näin valittu katsomusopetuksen järjestely jatkui 1990-luvulle asti.

Kansakoulun opetussuunnitelmat

Soinisen johdolla valmistui uskonnonhistorian ja siveysopin opetussuunnitelma 1925. Toteutunut opetus oli erittäin vähäistä, esim. lukuvuonna 1930-31 opiskeli oppiainetta koko maassa 80 oppilasta. Oppimateriaalina olivat 1936 ja 1938 Otava julkaisemat J. O. Metsikön kirjoittamat oppikirjat: Kasva hyväksi sekä Uskontoa ennen ja nyt.

Kansakoulun opetussuunnitelmakomitea määritteli uskonnonhistorian ja siveysopin uuden opetussuunnitelman 1952. Opetussuunnitelma noudatteli sisällöllisesti Metsikön kirjoittamia oppikirjoja. Komitea linjasi opetuksen selvästi uskontokeskeiseksi: ei-uskontoisia elämänkatsomuksia ei ollut olemassa.

Vuoden 1957 kansakoululaissa oppiaineen nimi muutettiin uskontojen historiaksi ja siveysopiksi, ja opetuksen järjestämisvelvoitteeksi määriteltiin viisi opetukseen osallistuvaa oppilasta. Opetuksessa oli käytössä Otavan vuonna 1965 julkaisema oppikirja Oikein vai väärin, jonka olivat kirjoittaneet Ritva Nevalainen ja Sisko Kiuru.

Uskontojen historia ja siveysoppi peruskoulussa

Kouluhallituksen pääjohtajan R. H. Oittisen johtama Peruskoulukomitea päätyi 1965 esittämään peruskoulun oppiaineluetteloon uskontoa sekä uskontojen historiaa ja siveysoppia.
Vuoden1967 esitys laiksi koulujärjestelmän perusteista esitti yhteisten oppiaineiden luetteloon siveysoppia. Lakiesityksessä säädettiin uskonnonopetuksesta vapautetuille oppilaille opetettavaksi uskontojen historiaa. Kiista itsenäisestä siveysopin opetuksesta olisi saattanut viivästyttää peruskoulun puitelain hyväksymistä, joten päädyttiin entiseen malliin, jossa siveysoppi oli yhdistetty uskonnonhistorian opetukseen.

Peruskoulun opetussuunnitelmakomitean laatima uskontojen historian ja siveysopin opetussuunnitelma herätti kriittisen keskustelun, jossa arvosteltiin opetussuunnitelman tunnustuksellisuutta. Tilannetta parantamaan kouluhallitus asetti vuonna 1972 työryhmän laatimaan opettajan opasta, jossa ohjattaisiin oppiaineksen valintaa vähemmän tunnustukselliseksi. Oppaasta saaduista arvioista johtuen ylitarkastaja Jaakko Linnankivi, esitti kouluhallitukselle työryhmän asettamista, jonka tehtävänä olisi ollut laatia uusi ehdotus opetussuunnitelmaksi, tarkistaa laadittu opettajan opas vastaamaan uutta opetussuunnitelmaa sekä selvittää peruskoulussa alkaneen opetuksen jatkomahdollisuudet

Kantelu YK:N ihmisoikeuskomitealle

Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteeri Erkki Hartikainen teki vuonna 1978 kantelun Yhdistyneitten Kansakuntien ihmisoikeuskomitealle uskontojen historian ja siveysopin peruskoulun opetussuunnitelmasta. Sen siivittämänä uudistukset saivat vauhtia.

Kantelun vuoksi nimettiin työryhmän laatimaan uutta uskontojen historian ja siveysopin opetussuunnitelmaa. Työryhmään kutsuttiin puheenjohtajaksi suunnittelupäällikkö Heikki Lampi, jäseniksi lääninkouluneuvos Olavi Ketonen ja ylitarkastaja Jaakko Linnankivi sekä sihteereiksi opettajat Raimo S. Wallin ja Pekka Elo. Työryhmä sai tammikuussa 1980 valmiiksi ensimmäisen UH-oppimääräluonnoksen. Siinä oppiaines oli ryhmitelty neljäksi tavoitekokonaisuudeksi, joilla pyrittiin selkeyttämään sisältöjen tarkastelunäkökulmaa. Oppimääräehdotuksen tavoitealueet olivat: Kasvatus eettisesti oikein toimiviin ihmissuhteisiin, Kasvatus yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen tietoisuuteen, vastuuntuntoon ja toimintaan, Kasvatus ymmärtämään oman kansamme kulttuuriperintöä sekä nykyistä kulttuuriamme, erityisesti maailmankatsomuksellisia aineksia, sekä Kasvatus ymmärtämään eri kansojen kulttuuriperintöä, erityisesti eri maailmankatsomuksia tämän hetken maailmassa. Kasvatus kansainvälisyyteen.

Tästä luonnoksesta pyydettiin 1980 lausunto ylitarkastaja Olavi Aulalta, Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteeri Erkki Hartikaiselta, uskontotieteen professori Juha Pentikäiseltä, uskonnon lääninkouluttaja Esko Saariselta ja professori Annika Takalalta. Lausunnoissa todettiin uskonollista ainesta olevan sekä liikaa että liian vähän. Lisäksi toivottiin kehityspsykologisen näkökulman parempaa huomioon ottamista erityisesti ala-asteen oppilaan maailmankuvan jäsentymättömyyden vuoksi. Hartikainen päätyi lausunnon lisäksi kirjoittamaan kokonaan uuden esityksen opetussuunnitelmaksi. Lausuntojen perusteella työryhmä jätti esityksensä ensimmäiseksi uskontojen historian ja siveysopin oppimääräksi, joka oli ilman uskonnollista viitekehystä. Kouluhallitus vahvisti oppimäärän kesällä 1981. Kolme kuukautta aikaisemmin koululainuudistusta valmistellut työryhmä oli jättänyt opetusministeriölle mietintönsä, jossa ehdotettiin etiikan sisällyttämistä peruskoulun ja lukion lukusuunnitelmaan. UH-työryhmä oli tehnyt jo edellisenä vuonna tämän suuntaisen ehdotuksen.

Elämänkatsomustieto syntyy

Koululakien uudistusta oli valmisteltu jo 1970-luvulla. Silloin peruskoulun uskontojen historia ja siveysoppi ehdotettiin korvattavaksi uskontojen historialla ja etiikalla. Avauksenaan keskusteluun UH-työryhmä ehdotti elokuussa vuonna 1980 opetusministeriölle oppiaineen nimeksi etiikkaa, koska oppiaineen opetuksen lähtökohdan tuli olla yleishumanistisuus ilman uskonnollista viitekehystä.

Ehdotus kantoikin nopean hedelmän, sillä Jaakko Nummisen johtama opetusministeriön työryhmä esitti maaliskuussa 1981: ”Milloin koulussa annettavasta uskonnonopetuksesta on uskonnonvapauslain mukaisesti vapautettu vähintään kolme oppilasta, jotka eivät saa vastaavaa opetusta koulun ulkopuolellakaan, opetetaan heille uskonnon sijasta etiikkaa. ” Lukion osalta mietintöön sisältyi vastaava esitys. UH-työryhmä esitti, että etiikka mainittaisiin peruskoulu- ja lukiolain oppiaineluettelossa ja että etiikkaa pitää opettaa sama tuntimäärä kuin uskontoa.

Hallituksen 1982 esityksessä oli oppiaineen nimi muuttunut etiikasta uskontotiedoksi ja etiikaksi. Nyt nähtiin, että nimitys uskontotieto ja etiikka saattaa supistaa oppiaineen sisältöjä niin, että ei-uskonnolliset elämänkatsomukset eivät saa riittävää osuutta opetuksessa. Työryhmä piti parhaana nimivaihtoehtona etiikkaa, mutta esitti myös harkittavaksi nimeä elämänkatsomustieto. Työryhmän sihteeri Pekka Elon oli 1982 kuultavana eduskunnan sivistysvaliokunnassa, hän esitti: ” Oppiaineen opetuksen sisältöjä on pyritty kehittämään katsomuksellisesti monipuolisiksi puolueettomista ja objektiivisista lähtökohdista käsin. Katsomuksellisesti monipuolista kehityspyrkimystä vastaisi oppiaineen nimenä etiikka tai esimerkiksi elämänkatsomustieto.”

Samaan aikaan Vapaa-ajattelijain liitto oli pyrkinyt muuttamaan lakiesitystä niin, että tunnustukselliselle uskontojen opetukselle vaihtoehtoinen oppiaine rajattaisiin laissa koskemaan uskonnottomia oppilaita. Eduskunta hyväksyi kevättalvella 1983 juuri ennen toimikautensa loppua tämän mukaiset koululait.

Kesäkuussa 1983 UH-työryhmä sai tehtäväksi peruskoulun ja lukion elämänkatsomustiedon oppimäärien valmistelun, työryhmän uusiksi jäseniksi kutsuttiin lehtori Erkki Hartikainen ja lehtori Tapani Lindlöf. Kouluhallitus vahvisti peruskoulun ensimmäisen elämänkatsomustiedon oppimäärän 12.2.1985.

ET tulee lukioon

Suomen oppikoulut olivat kirkon hiippakuntien tuomiokapitulien alaisia vuoteen 1869 asti. Silloin perustettiin kouluylihallitus. Vuoden 1872 koulujärjestyksessä sanottiin:
“Opetus kaikissa näissä oppiaineissa on yhteinen kaikille oppilaille, paitsi niissä aineissa, jotka ovat vapaaehtoisia tahi joiden suhteen on valitsemisen vapaus. Kuitenkin ovat vierasta uskoa tunnustavat lapset vapautetut yleiseen uskonnonopetukseen osaaottamasta.” Säädös ei koskenut uskontokuntiin kuulumattomia; heitä ei ollut, koska kuuluminen johonkin kristilliseen uskontokuntaan oli pakollista. 1940-luvulla aiottiin aloittaa vaihtoehto-opetus, jota ei käytännössä koskaan aloitettu.

Vuoden 1983 ET-työryhmä teki ehdotuksen, johon kuului viisi kurssia. Elämänkatsomustiedon ensimmäinen kurssi sisälsi moraalin ja elämänkatsomuksen perusteita. Tarkoituksena oli elämäntavoitteista ja elämäntavasta löytää yhteyksiä eettisiin periaatteisiin. Toisessa kurssissa perehdyttiin maailmankuvan, maailmankatsomuksen ja elämänkatsomuksen välisiin suhteisiin. Mukana oli aiheita olemassaolon rajoista taiteen mahdollisuuksiin avartaa ihmisen elämänkatsomusta. Kolmas kurssi oli yhteiskunnallisten kysymysten tarkastelua eettisestä näkökulmasta. Neljännessä kurssissa kartoitettiin eri kulttuurialueiden elämänkatsomuksia ja viimeisessä kurssissa pohdittiin eettisiä ongelmia.

Kouluhallitus päätti lukion elämänkatsomustiedon oppimäärästä 13.3.1985. Saman vuoden syksyllä alkoi opetus.

Eduskunta-aloite ET:n avaamisesta kaikille 1989

Keskustelu elämänkatsomustiedosta kohosi kuumaksi uutisaiheeksi vuoden 1989 alussa, kun joukko kansanedustajia teki eduskunta-aloitteen elämänkatsomustiedon avaamisesta kaikille oppilaille. Asiasta kehkeytyi varsin laaja julkinen keskustelu, jossa toisaalta korostettiin valinnanvapautta ja luottamusta vanhempien kykyyn valita itselleen sopivimpia ratkaisuja. Toisaalta korostettiin elämänkatsomustiedon sopimattomuutta kirkkoon kuuluville ja sitä, että kirkkoon kuuluvat vanhemmat ovat sitoutuneet antamaan lapsilleen oman tunnustuksensa mukaisen kasvatuksen. Tämä keskustelu päättyi äänestykseen eduskunnan sivistysvaliokunnassa: aloitetta ei lähetetty eteenpäin.

Samaan aikaan valmisteltiin seuraavaa opetussuunnitelmauudistusta. Pohjana 1994 opetussuunnitelmauudistukselle oli Touko Voutilaisen, Jouko Mehtäläisen ja Ilkka Niiniluodon kirja Tiedonkäsitys (1989). Entinen nähtiin muistitiedon kartuttamisena – uusi ajattelun ja oppimisen taitojen välittäjänä. Koulu- ja ammattikasvatushallitusten yhdistyttyä opetushallitukseksi vuonna 1992 koottiin oppiaineisiin virkamiesvetoiset työryhmät: elämänkatsomustietoon ylitarkastaja Pekka Elo (pj), kansainvälisyyskasvattaja Helena Allahwerdi, lehtori Olavi Arra, rehtori Satu Honkala, lehtori Tapani Lindlöf ja tutkija Hannu Simola. Mihinkään perusteita muuttaviin uudistuksiin ei nähty tarvetta, vaan kyseessä oli kokemusten huomioon ottaminen ja tyylin muutos, jossa perusteet kirjoitettiin entistä väljemmiksi. Pienen lisäpolun opetussuunnitelmatyölle antoi opetusministeriön tuntijakotyöryhmän esitys 1992 etiikan ottamisesta lukion opetusohjelmaan. Aluksi lukion elämänkatsomustiedon tavoitteet ja sisällöt piti kirjoittaa siten, että tilaa jäi etiikka-nimiselle oppiaineelle. Eduskunnan hyväksymään oppiaineluetteloon etiikka ei kuitenkaan päätynyt ja siten tilanne palasi vanhoille uomilleen.

Vuoden 2004 opetussuunnitelmauudistus

Uudistuksen tavoitteena oli yhtenäinen perusopetus sekä opetusteoreettisen näkemyksen esilletuonti. Tavoitteet ja sisällöt piti tarkentaa ja sovittaa uuteen tuntijakoon. Uutena asiana oli hyvän osaamisen kriteerit luokille 5 ja 9.

Työryhmien 2001 oli puheenjohtajana toimi ylitarkastaja Pekka Elo ja jäseninä perusopetuksen ryhmässä lehtori Eino Huotari, rehtori Satu Honkala, lehtori Hannu Juuso ja opettajankouluttaja Eero Salmenkivi sekä lukion ryhmässä lehtorit Juha Eerolainen, Kari Koukkunen, Maria Nissilä, Pia Maria Nordström sekä opettajankouluttaja Tuukka Tomperi.

Perusopetuksen sisältöalueet luokilla 1-5 olivat Ihmissuhteet ja moraalinen kasvu, Itsetuntemus ja kulttuuri-identiteetti, Yhteisö ja ihmisoikeudet sekä Ihminen ja maailma. Luokilla 6-9 käsiteltävät aihealueet olivat Kansalaisuus ja hyvä yhteiskunta, Katsomusten maailma, Kulttuuri, Etiikka ja hyvä elämä, Tulevaisuus. Perusopetuksessa ongelmaksi muodostui opetuksen järjestäminen, sillä hyvän osaamisen kuvauksen sijoittaminen vuosiluokan 5 jälkeen jakoi opetuksen 1-5 ja 6-9 palkkeihin. Käytännössä ei ollut mahdollista muodostaa opetussuunnitelman jakoa vastaavia opiskeluryhmiä, vaan opetus tapahtui 1-6-luokkien ja 7-9-luokkien puitteissa. Näin 6-9-sisällöt jäivät helposti osin opettamatta.

Lukion pakollisia kursseja oli kolme: Hyvä elämä, Maailmankuva sekä Yksilö ja yhteisö. Kaksi syventävää kurssia olivat Kulttuuriperintö ja identiteetti sekä Maailman selittäminen katsomusperinteissä

OPS 2014, LOPS 2015

Uuden opetussuunnitelman valmistelu alkoi opetusneuvos Pekka Elon johdolla, mutta työn loppuunsaattaminen jäi uskonnoista vastaavan opetusneuvos Pekka Iivosen tehtäväksi. Ops-tekstien laadinta jäi aiempia kertoja laajemmin työryhmän vastuulle. Perusopetuksen työryhmässä olivat nimitettyinä rehtori Satu Elo, lehtori Eino Huotari, rehtori Hannu Juuso, opettajankouluttaja Eero Salmenkivi, lehtori Eveliina Telkki sekä rehtori Erik Wolf.
Lukion ops-työryhmässä olivat rehtori Satu Elo, opettaja Eenariina Hämäläinen, opettaja Arno Kotro, opettaja Ukri Pulliainen, opettajankouluttaja Eero Salmenkivi sekä yliopisto-opettaja Tuukka Tomperi.

Päivittämisen ja modernisoinnin lisäksi oppiainetta linjattiin perusopetuksessa suhteessa 3-6-luokilla uutena alkavaan yhteiskuntaoppiin poistamalla yhteiskuntaopin kanssa päällekkäistä ainesta. Sisältöalueissa otettiin huomioon uudessa tuntijaossa tehty yhden vuosiviikkotunnin vähennys. Sisältöalueet 1-6-luokilla ovat Kasvaminen hyvään elämään, Erilaisia elämäntapoja, Yhteiselämän perusteita sekä Luonto ja kestävä tulevaisuus. Luokilla 7-9 aihealueet ovat Katsomus ja kulttuuri, Etiikan perusteita sekä Ihmisoikeudet ja Kestävä tulevaisuus.

Lukion opetussuunnitelmakierros oli luonteeltaan päivitys, jossa suuria muutoksia lukiokoulutukseen ei tehty. Elämänkatsomustiedon kurssimäärät kuitenkin muuttuivat uudessa tuntijaossa, pakollisten kurssien määrä väheni kolmesta kahteen ja syventävien määrä nousi kahdesta neljään. Pakolliset kurssit ovat Maailmankatsomus ja kriittinen ajattelu sekä Ihminen, identiteetti ja hyvä elämä. Syventävät kurssit ovat Yksilö ja yhteisö, Kulttuurit katsomuksen muovaajina, Katsomusten maailma sekä Teknologia, maailmankatsomukset ja ihmiskunnan tulevaisuus.

Katsomusopetuksen ja elämänkatsomustiedon tulevaisuus

Uskonnonvapauslain säätämisestä asti Suomessa on esitetty erilaisia vaihtoehtoja katsomusopetuksen järjestämiseksi. Muutosta järjestelmään ei ole kuitenkaan tehty.

Kolme tapaa järjestää katsomusopetus

Katsomusopetukseen on kolme erilaista järjestelmätason ratkaisua. Kaikista löytyy esimerkkejä eri puolilta maailmaa. Nämä kolme tapaa ovat saksalaisen kulttuuripiirin malli, jossa on tunnustuksellista uskonnonopetusta ja sen rinnalla sitoutumatonta etiikkaa. Meillä Suomessakin on ollut aika ajoin pyrkimyksiä järjestää ruotsalaiseksi malliksi kutsuttuun tapaan kaikille yhteistä katsomusopetusta. Kolmantena vaihtoehtona on katsomusopetuksen sisällyttäminen muuhun opetukseen.

Jokaiselle omaa opetusta

Koulussa voidaan pyrkiä ottamaan huomioon eri katsomusryhmien sivistykselliset oikeudet. Tältä perustalta koulut järjestävät eri ryhmille omaa katsomusopetusta. Useimmiten rinnalla on sitoutumatonta opetusta, joka voi olla tarkoitettu kaikille niille, jotka koulussa eivät saa oman tunnustuksen mukaista uskonnonopetusta, eli kuten toimittiin Suomessa ennen vuotta 1995 ja Norjassa nykyisin, tai se voi olla rajattu uskontokuntiin kuulumattomille. Jälkimmäinen edustaa erottelun äärimuotoa.

Tämän mallin myönteisenä perustana on kyky ottaa huomioon kotien kulttuuriperinne. Asianmukaisesti järjestettynä se takaa ei ainoastaan vapauden vieraan uskonnon harjoituksesta vaan myös myönteisen oikeuden omaan opetukseen. Kielteisiä piirteitä ovat järjestelyhankaluudet, kalleus, pienimpien ryhmien putoaminen opetuksen ulkopuolelle sekä alttius vähemmistöjen painostukselle. Hankaluuksia tai ratkaistavia kysymyksiä ovat opetusoikeudet sekä oppilaiden hakeutuminen opetukseen.
Rinnakkaismallia toteuttavat Suomen ja Saksan (useimpien osavaltioiden) lisäksi Luxemburg, Liettua, Puola, Slovakia, Kroatia, Burma, Sri Lanka, Thaimaa ja Bangladesh.

Kaikille yhteinen opetus

Ranskan valtion kouluissa opetetaan etiikkaa ja Ruotsissa uskontotietoa. Mallin vahvuudet ovat selkeydessä: koulu on itsenäinen eikä erottele oppilaitaan katsomuksellisesti. Mutta ruotsalaiset esimerkit ovat osoittaneet tämän mallin riskit. Maassa, jossa valtio ei ole katsomuksellisesti sitoutumaton ja jossa yhdellä katsomuksella on valta-asema, opetuksesta muodostuu yhden vallitsevan katsomuksen sävyttämää. Tästä syytä Ruotsissa on valtionkirkkoon kuulumattomille annettu vapautuksia koulun uskontotiedon opetuksesta. On myös hyvä kysymys, miksi niillä oppilailla, jotka itse tai heidän huoltajansa haluavat, ei ole oikeutta saada omaan katsomukseen perustuvaa opetusta koulussa.

Tätä kaikille yhteisen etiikan mallia toteutetaan Bulgariassa, Espanjassa (vuoteen 1979 rinnakkaismalli), Latviassa, Papuassa, Uudessa-Guineassa, Intiassa, Indonesiassa, Japanissa, Nepalissa, Pakistanissa ja Filippiineillä. Esim. Bulgariassa etiikka opetetaan yläasteella ja lukiossa. Oppiaine on lähellä filosofointia, ja opettajakoulutus onkin yhteistä.

Ei katsomuksellista oppiainetta koulussa

Useissa maissa eettisesti kasvattava oppiaines ja katsomuksiin liittyvät yleissivistävät tiedot on sisällytetty muihin kuin katsomuksellisiin oppiaineisiin. Näissä maissa on kyllä usein filosofian opetusta, mutta filosofiaa ei voida pitää samalla tavalla aidosti katsomusaineena kuten etiikkaa ja uskontoa. Järjestelmä on selkeä ja eettisesti eheyttävä. Ongelmaksi voi muodostua, että etiikan ja yleensä katsomusten teoriaan liittyviä käsitteitä ei opeteta kunnolla missään oppiaineessa. Samoin saattaa olla, että selvästi tunnustuksellinen oppiaines tukeutuu esim. historian ja maantiedon opetukseen.

ET: kehitys ja tulevaisuus

Täysi-ikäinen elämänkatsomustieto ei etsi identiteettiä; väitämme että etsintä kysymykseen "mitä on olla ihminen" on oppiaineen syvä identiteetti. Tämä on myönteinen tapa tehdä rajankäyntiä muihin koulun oppiaineisiin. Elämänkatsomustiedon ongelma ei ole se, että se olisi uskonnon opetuksen varjo tai marginaalipeli, vaan ongelma on sen ytimellisyys ja kaikenkattavuus. Toisaalta pitää muistaa, että käytännön kysymykset, siis opetusjärjestelyt, ovat usein ongelmallisimpia. Se, että opetus on heikosti järjestettyä, ei saa peittyä teoreettisen identiteettikeskustelun alle. Elämänkatsomustiedon oppilaiden ja opiskelijoiden katsomuksellisten oikeuksien turvaaminen on ensimmäinen tehtävä.

Tähän liittyy kolme kysymystä:

  • Mitkä ovat kulttuurihistorialliset ehdot, jotka mahdollistavat elämänkatsomustiedon?
  • Miten ihminen on ihminen?
  • Missä arkioleminen kohtaa katsomukset?

Kulttuurihistorialliset ehdot

Kaikki ei ole historiassa todennäköistä tai edes mahdollista. Elämänkatsomustieto ei olisi menestynyt Euroopan keskiajalla tai nykyisin useassakaan islamin dominoivassa maassa. Vaikka sekulaarin humanismin historia on pitkä, se on ollut yleensä lukeneiston hiukan elitistinen katsomusperintö. Useat sekulaarihumanistit kannattivat pitkään ajatusta, että paljolle kansalle uskonto oli hyväksi – ei kaikille vaikeita asioita.

Suomessa on kaksi valtiokirkkoa, mutta samalla elämänkatsomustieto. On kolme tapaa hoitaa katsomusopetusta ja samalla sanoa, että elämme valistuneessa, demokraattisessa, maassa. Ensinnäkin voimme Ranskan ja USAn tapaan sisällyttää julkisiin kouluihin etiikan opetusta, mutta ei uskonnon opetusta. Toinen malli on se mitä Suomessa kutsutaan ruotsalaiseksi malliksi eli kaikille samaa katsomusopetusta. Kolmantena mallina on periaate jokaiselle omaansa eli se mikä on meillä Suomessa ja useimmissa Saksan ns. vanhoissa osavaltioissa.

Kaikkia näitä malleja voimme arvioida toisaalta niiden antaman ajattelun ja kulttuurin tilan suhteen kun ajatellaan myönteisen tuen antamista kasvaville nuorille sekä toisaalta katsomuksellisen vapauden suhteen. Tietysti voidaan muistaa myös todellisuuden opetukset eli hedelmistään puut tunnetaan. Meillä ei ole tällä hetkellä vakavaa syytä pyrkiä muuttamaan vallitsevaa katsomusopetuksen tasapainoa, vaikka suomalaiseen järjestelmään sisältyy jatkuvasti katsomusvapauspuutteita.

Minä ihminen

1990-luvulla elämänkatsomustiedon reaalikoetehtävissä kysyttiin ovatko "Tietokone virukset eläviä olentoja?" Muutamat vastaajat ottivat Descarteksen kuuluisan lauseen "ajattelen, olen siis olemassa" lähtökohdakseen. Vaikka kasvien ajattelusta voisi olla mielenkiintoista keskustella, niin tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta väittää kasvien ajattelevan siten kuin me tai toisaalta väittää, etteivät ne kuulu elävien olentojen joukkoon.

ETn kansallisen opetussuunnitelman rakenne kuvaa ihmisenä olemisen näkökulmia. Elämänkatsomustiedossa on esiopetuksesta perusopetuksen kautta lukioon neljä kokoavaa sisältöaluetta:

  • ihmissuhteet ja moraalinen kasvu
  • itsetuntemus ja kulttuuri-identiteetti
  • yhteisö ja ihmisoikeudet
  • sekä ihminen ja maailma.

ETssä ihmiskuva kohtaa identiteetti-kysymyksen, joka sisältää katsomuksellisen kulttuuriperinnön, erityisesti sekulaarin humanismin. Tässä teemassa on kyseessä sekulaarin kulttuuriperinnön historia ja nykyisyys eli se katsomusperintö, joka on lähinnä elämänkatsomustiedon oppilaita.

Arkioleminen kohtaa katsomukset

Ennakkoluulot ovat majakoita elämän taipaleella. Kyllä tiettyyn määrään asti, sillä arjessa tarvitsemme nopeakäyttöisiä sääntöjä ja käsityksiä miten toimia. Tuota ei kuitenkaan ole koskaan pidetty viisaana, siis siinä mielessä kuin viisauden hyve on tavoiteltava. Miten sitten voimme tukea nuorta koulussa viisauden tiellä kuitenkaan sortumatta viisastelun?

Meitä kaikkia kiehtovat kysymykset hyvästä elämästä. Mutta usein olemme hämmentyneitä, Mikä erottaa hyvän pahasta? Onko kaikki mikä menee lain mukaan reilua? Miksi valita hyvä, kun paha näyttäisi tuovan menestyksen? Katsomuksellinen tutkiskelu nousee tällaisten kysymysten esittämisestä ja pyrkimyksestä vastata niihin mahdollisimman pätevästi. Mutta voidaanko nykyisessä mosaiikkimaailmassa saavuttaa mitään yksimielisyyttä, siitä mikä on hyvää, oikeaa tai reilua? Elämänkatsomustieto pyrkii löytämään yhteistä perustaa katsomuksellisille pohdinnoillemme. Tarkoituksena on kehittää ajattelun taitoja, niin että kykenemme tunnistamaan arjessamme hyvän ja pahan, kykenemme erittelemään eri vaihtoehtoja ja lopuksi uskallamme valita sen vaihtoehdon, jonka koemme oikeaksi. Elämänkatsomustiedon kysymyksenasettelut ja niistä keskusteleminen oppimisryhmässä tarjoaa mahdollisuuden pohtia katsomusongelmia ja nähdä mahdollisuus johdonmukaiseen ja luotettavaan ajatteluun. ET ei kuitenkaan ole oikeiden vastausten käsikirja. Tutkiskelun eräs tavoitteista on löytää yhteys käsiteltävien tilanteiden ja oman arjen välillä. Mutta todellisen elämän tilanteet harvoin täyttävät ennakkomallin rakenteen. Jokaisen yksilön on päätettävä kuinka soveltaa malleja, kuinka päättää omasta elämästään.


Pekka Elo, Satu Elo