Elämänkatsomustieto oppiaineena

Elämänkatsomustieto oppiaineena on perustaltaan monitieteinen kokonaisuus, jonka lähtökohtiin kuuluu filosofiaa sekä yhteiskunta- ja kulttuuritieteitä. Opetuksen tehtävänä on antaa oppilaalle aineksia kasvaa itsenäiseksi, suvaitsevaiseksi, vastuulliseksi ja arvostelukykyiseksi yhteisönsä jäseneksi. Katsomusopetus on taitolaji, jossa yhdistyvät oman identiteetin rakentaminen, suvaitsevuus ja kulttuurinen lukutaito.

Oppiaineen tavoitteet voidaan pelkistää kahteen: katsomukselliseen yleissivistykseen ja ajattelutaitoon. Ensimmäinen sisältää perusteet tunnistaa ja arvioida uskonnollisia sekä vakaumuksellisia katsomuksia. Elämänkatsomustieto seuraa ns. vuoden 2001 Madridin suositusta käsittelemällä tasapuolisesti niin sekulaareja vakaumuksia kuin uskontoja (International Consultative Conference on School Education in Relation with Freedom of Religion and Belief, Tolerance and Non-discirnation, Madrid, 23 – 25 Nov. 2001).
Toinen tavoite sisältää katsomuksellista, erityisesti eettistä ajattelutaitoa. Tässä yhteydessä painotetaan myös opetuksen perustana olevaa ihmisoikeusetiikkaa. Eettisten ajattelutaitojen merkitys on keskeisen pyrittäessä tukemaan taitavasti ihmisoikeusetiikkaa noudattavan yksilön kasvua.

Tämä kaikki sisältyy perusopetuksen yleisiin tavoitteisiin ja voimassaoleviin opetussuunnitelman perusteisiin ja on myös tulevaisuudessa tarvittavaa kulttuurista osaamista ja pääomaa. Monikulttuurisessa tulevaisuudessa korostuu katsomusaineiden merkitys; opetus mahdollistaa yhtäaikaisesti tuen omalle identiteetille ja joustavalle kulttuuriselle osaamiselle.

Tuntimäärät, tavoitteet ja oppimistulokset

Peruskoulun olemassaolon aikana oppiaineen nimi on vaihtunut uskontojen historiasta ja siveysopista elämänkatsomustiedoksi. Tuntimäärä on ollut suhteellisen vakaa, viimeisessä tuntijaossa väheni yksi tunti. Perusopetuksessa tunteja on 10 eli yksi kutakin vuosiluokkaa kohden ja 3-6lk osuudessa yksi lisätunti.

Opetushallitus arvioi aikanaan vuonna 2001 uskonnon, elämänkatsomustiedon ja tapakasvatuksen oppimistuloksia perusopetuksen päättövaiheessa. Tukokset julkaistiin raportissa Uskonnon, elämänkatsomustiedon ja tapakasvatus - oppimistulosten arviointi perusopetuksen päättövaiheessa (Oppimistulosten arviointi 5/2002). Arvioinnin mukaan kaikkien katsomusaineiden oppimistulokset olivat vain tyydyttäviä. Osaamisen puutteet vaihtelivat oppiaineittain, ja tyttöjen ja poikien osaamiserot olivat selviä. Sisällöllisistä puutteista voidaan mainita elämänkatsomustiedon oppilaiden heikko oman sekulaarin kulttuuriperinnön tuntemus.

Opetuksen osalta opettajien muodollinen kelpoisuus oli heikko. Lisäksi raportti osoitti, että keskeisinä ongelmina ovat opettajien heikko aineenhallinta, oppisisältöjen ja menetelmien käyttö sekä ajantasaisten oppiaineistojen puute.

Helsingin kaupunki teki katsomusaineiden opettajille ja oppilaiden huoltajille laajan kyselyn, jonka tulokset julkaistiin 2007 (Finnish Consulting Group). Huoltajakyselyn tulokset tukevat elämänkatsomustiedon tavoitteita esim.95 % piti tärkeänä, että vakaumuksista ja uskonnoista annetaan puolueetonta tietoa, samoin ettei opetus ohjaa tietyn vakaumuksen omaksumiseen ja toisaalta opetuksen ei ollut tarpeen perehdyttää eri uskontojen harjoittamiseen. Opettajat näkivät hankaluutena riittävän oppimateriaalin puutteen.
Vaikka kehitystä on vuosikymmenessä tapahtunut ja esim oppimateriaalia on uusittu, on osa ongelmista edelleen samoja. Tarvitaan hyvien työjärjestysmallien kehittämistä, jossa kriteereinä ovat periaatteet: ei hyppytunteja, ei opetusta perjantain myöhäisinä iltapäiväaikoina eikä opetusta päällekkäin jonkun oppilaalle pakollisen oppiaineen kanssa. Edelleen tarvitaan tiedotusta katsomusvapaussäädöksistä Madridin 2001 suosituksen periaatteiden mukaisesti, vaikka Opetushallitus on asiaa ohjeistanut.

Kansainvälisesti

Filosofinen lähestymistapa on ollut runsaasti esillä eri yhteyksissä. UNESCOn raportti Philosophy, a Scholl of Freedom vuodelta 2007 korosti tärkeyttä käyttää filosofista dialogia jo nuorille oppilaille avaimena demokraattisen ja suvaitsevan yksilön kasvun tukemisessa. Filosofinen lähestymistapa on herättänyt kiinnostusta, ja sitä ovat edistäneet esim FILO-filosofiaa lapsille, nuorille ja yhteisöille -yhdistys sekä Niin & Näin -kustantamon tuottamat perusopetusikäisille soveltuvat ajatteluntaitomateriaalit.

Uskonnonvapauden toteuttaminen maissa, joissa jokin uskonto on erityisasemassa, vaatii erityistä huolellisuutta. Katsomusopetuksen rakenne, jossa eri katsomusryhmät on koottu yhden oppiaineen sisälle on osoittautunut vaikeaksi toteuttaa esimerkiksi Norjassa. Norjan silloiset järjestelyt saivat vuonna 2007 langettavan päätöksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. (Grand Chamber Judgment, Folgerø v. Norway, 29.6.2007, Application no. 15472/02). Yleisemmin asiasta on lausunut Geneven ihmisoikeuskomissio käsitellessään YKn yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen 18 § soveltamista vuonna 1993 (HR/GEN/1/Rev.5). Komissio totesi: ”Artikla 18 suojelee teistisiä, ei-teistisä ja ateistisiä katsomuksia, samoin kuin oikeutta olla tunnustamatta mitään uskontoa tai elämänkatsomusta. Käsitteitä elämänkatsomus ja uskonto pitää tulkita laajassa mielessä. Artikla 18. tulkinta ei rajoitu perinteisiin uskontoihin, järjestäytyneisiin uskontoihin ja elämänkatsomuksiin tai perinteisiin uskontoihin rinnastuvaan toimintaan. Tästä syystä komitea on huolissaan mihin tahansa uskontoon tai elämänkatsomukseen kohdistuvasta syrjinnästä ...”

Yhteiskunnallinen keskustelu 2016

Ehdotuksia yhden katsomusaineen malliin siirtymisestä on tehty aika-ajoin, viimeksi kansalaisaloitteella vuonna 2016. Yksittäisissä kouluissa on myös kokeiltu ns ”kulosaaren mallia”, jossa nykyisten opetussuunnitelmien puitteissa opetetaan osa tunneista eri katsomusaineitten yhteisissä ryhmissä. Huolta on myös kannettu eri uskontojen opettamisen tuomista kustannuksista, vaikka käytännössä kustannukset ovat koulutuskustannuksiin suhteutettuina marginaalisen pieniä. Yhtenä perusteluna yhden katsomusaineen malliin on pidetty oppilaiden erottelun tuomia epäkohtia. Erillisissä aineissa eri opetusryhmään siirtyminen erottelee, vaikka erottelua toki tapahtuu koulussa erittäin monenlaisen eriyttämisen muodossa eri yhteyksissä. Toisaalta samassa opetusryhmässä oppilaiden erilaisten katsomustaustojen esille tuominen erottelee ehkä oppilaan kannalta pahemmin. Oppilaan kuten aikuisenkin perusoikeuksiin kuuluu myös vapaus olla tuomatta julki omaa vakaumustaan. Peruskouluikäisen oppilaan ei voida olettaa osaamisenkaan puolesta toimivan huoltajansa edustaman uskonnon tai katsomuksen tietolähteenä, kuten joskus esitetään oppituntidialogin malliksi.

Elämänkatsomustiedon sidosryhmät kuten opettajajärjestö FETO, Vapaa-ajattelijain liitto ja Suomen Humanistiliitto eivät ole lähteneet ajamaan nykyisestä mallista luopumista. Periaatteellisella tasolla yhden neutraalin katsomusaineen malli vaikuttaa hyvältä. Opetuksen järjestämistä koskevat ratkaistu tapahtuvat kuitenkin aina tietynlaisessa historiallisessa ja poliittisessa tilanteessa. Kun Suomessa ei ole saatu hyväksytyksi edes mahdollisuutta valita elämänkatsomustieto vapaasti, vaan uskonnon opetus on haluttu pitää pakollisena tietylle oppilasryhmälle, on vaikea kuvitella, että saavutettaisiin yksimielisyys yhteisen oppiaineen luonteesta. Oppiaine, johon koottaisiin jokaiselle jotakin aineksia päättäjien määrän suhteessa olisi heikennys kaikkien ryhmien opetukseen nykyiseen verrattuna. Jokseenkin varmasti sen sisällöt painottuisivat hyvin uskontoisiksi ja näin rikkoisivat katsomusvapaussäädöksiä.

Pekka Elo, Satu Elo