Hyvät tavat ja hyveet

Kuka tahansa osaa suuttua. Se on helppoa. Mutta osata olla oikealla tavalla sopivasti vihainen oikeasta asiasta oikealle henkilölle, siinä on taito.

Keskiväliä edustavaan luonteeseen kuuluu tahdikkuutta. ... Tahdikkaalle on ominaista puhua ja kuunnella sellaista, mikä sopii säädylliselle ja vapaalle ihmiselle. ... Niitä, jotka liioittelevat naurettavuutta, pidetään pelleinä ja vulgaareina. He asettavat naurettavan kaiken muun edelle ja pyrkivät pikemmin herättämään naurua kuin puhumaan tahdikkaasti ja olemaan loukkaamatta niitä, joiden kustannuksella he pilailevat. Niitä taas, jotka eivät sano mitään vitsikästä ja jotka vain suuttuvat vitsailijoille, pidetään tolloina ja jöröinä. (Aristoteles)
Joku voi esimerkiksi pelätä tai olla rohkea tai himoita tai vihastua ... liian paljon tai liian vähän, mikä ei ole hyvä. Mutta tuntea näin oikeina aikoina, oikeissa tilanteissa, oikeita henkilöitä kohtaan, oikeasta syystä ja oikealla tavalla … on tyypillistä hyveelle. (Aristoteles)

Aristoteles pohtii kirjassaan Nikomakhoksen etiikka ihmisen päämäärää. Hän esittää kysymyksen: mikä on tarkasteltavan kohteen olemassaolon tapa. Ihmisen kohdalla se on asettaa päämääriä ja pyrkiä niihin. Aristoteleen mielestä ihmiselämän suurin päämäärä on hyveellisyys ja onnellisuus. Valtio on olemassa yhteisen hyvän vuoksi, ja sen olemus on oikeudenmukaisuus.

Aristoteles sanoo, että jokaisella teollamme tähtäämme hyvään, käyttökelpoiseen tulokseen. Hän jatkaa: "Niinpä onkin osuvasti sanottu, että kaikissa toimissamme tavoittelemme kelpo lopputulosta". Tavoitteellisuus on ihmisen luonto. Hyvät ja kauniit tavat ovat osa tällaista tavoitteellisuutta.
Mikä kaikista mahdollisista päämääristä on paras? Aristoteleen mukaan suurimman tyydytyksen saavuttaminen on tavoite. Se ei voi olla väline minkään muun seikan saavuttamiselle. Onnellisuus (eudaimonia) on ihmiselämän suurin päämäärä. Ei ole ihmistä, joka vaihtaisi onnellisuuden johonkin muuhun asiaan. Toisaalta jo Aristoteleen aikana saati nyt tavoitellaan onnellisuutta monella tavalla. Tähän hän vastaa, että onnellisuuden edellytys on hyveellisyys. Ihmisen hyve on olla hyvä ihminen.

Hyveessä on kaksi puolta siis luonteen hyve ja järjen hyve. Ensimmäinen on taipumus tehdä hyviä tekoja. Se on eettisyyden perusta, mutta yksinään riittämätön. Sitä pitäisi ohjata järjen hyve. Ilman järjen hyvettä hyvää tarkoittavaan tekemiseen ei ole liittynyt asioiden yleisten näkökohtien punnintaa. Koska luonteen hyve on puhtaasti toiminnallinen taipumus ilman kykyä laajempien kokonaisuuksien ymmärtämiseen, on pelkästään siihen nojaava toiminta lyhytnäköistä. Hyvillä ja kauniilla tavoilla, siis tapakulttuurilla saattaa olla itseisarvona kauneus, mutta niiden eettinen hyvyys lähteen järjen hyveestä, laajemmista tavoitteista.

Järkevyys on kyky nähdä asioiden laajempi inhimillinen perspektiivi ja eettinen merkitys. Sen tehtävänä on myös päätellä, miten missäkin tilanteessa kannattaa toimia. Jos hyvät ja kauniit tavat olisivat yleispäteviä, niin seuraamalla intialaista tapakulttuuria, niin käsin syöminen olisi hyvää ja kaunista. Käytännöllinen järkevyys harkitsee eri tapojen pätevyyttä eri tilanteissa. Luonteen ja järjen hyve kietoutuvat kuitenkin yhteen. Käytännöllinen järki vaatii toimintaa ja luonteen hyveet tarvitsevat järkevyyttä, eräänlaista laajempaa ymmärrystä.

(Aristoteles syntyi vuonna 384 eaa. Stageiran kaupungissa. Hänen isänsä, Nikomakhos, oli Makedonian kuninkaan Amyntas II:n hovilääkäri. 18-vuotiaana Aristoteles saapui oppilaaksi Platonin Akatemiaan. Platonin kuoltua sillloin 37-vuotias Aristoteles jätti akatemian ja muutti pois Ateenasta. Makedonian kuningas Filippos II kutsui Aristoteleen poikansa Aleksanterin opettajaksi. Myöhemmin Aristoteles palasi Ateenaan ja perusti akatemian kanssa kilpailevan koulun, Lykeionin. Kun Aleksanteri Suuri kuoli, makedonialaisvastaisuus vahvistui Ateenassa ja Aristoteles pakeni kaupungista vuonna 323 eaa. Aristoteles kuoli seuraavana vuonna 62-vuotiaana.)

Pekka Elo