Keskustelupuheenvuoro: Elämänkatsomustietoa ja uskontoa ei pidä yhdistää

Koulukeskustelussa vaaditaan yhä kovemmin äänenpainoin, että uskontojen opetus ja uskonnottomille tarkoitettu elämänkatsomustieto pitäisi sulauttaa yhdeksi, kaikille yhteiseksi aineeksi.

Pikaisella miettimisellä yksi yhteinen katsomusaine vaikuttaa järkevältä ratkaisulta. Se näyttäisi korjaavan monta ongelmaa. Nykyään opiskelijoita kuuluu niin moneen uskontokuntaan ainakin pääkaupunkiseudulla, että oman opetuksen järjestäminen on hankalaa. Päteviä opettajia on vaikea saada kaikkiin uskontoihin, eikä dialogisuutta ja suvaitsevuutta edistä se, että opiskelijat lokeroidaan eri kuppikuntiin.

Yhteinen katsomusaine johtaisi kuitenkin vielä isompiin ongelmiin. Jo yhteistä oppiainetta ajavien lähtökohta on usein omituinen. Yleinen ajatushan on, että uusi aine olisi yleissivistävää uskontojen
esittelyä.

Yksi olennainen näkökohta tuntuu jatkuvasti unohtuvan: katsomukselliset kysymykset eivät enimmäkseen ole uskonnollisia.

Mietitäänpä hetki, millaiset teemat ovat nuoria lähellä. Heille on tärkeää pohtia esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: mistä identiteetti syntyy, mitkä asenteet, aatteet ja arvot ovat vallalla, millaisia nuorisokulttuureita on ja miten sosiaalinen media muokkaa maailmankuvaamme. Samoin halutaan pohtia, mitä on seksuaalinen tasa-arvoisuus, miten ihmisoikeudet toteutuvat, mitkä ovat eläinten oikeudet, mitä on kestävä ja ekologinen kehitys, millaista on eettinen kuluttaminen, onko kansalaistottelemattomuus oikein, mikä on vaikkapa musiikin ja elokuvien rooli maailmankatsomuksen muodostumisessa, kuinka luotettavaa on netistä löytyvä tieto ja miten yleensäkään voi erottaa perustellut väitteet perustelemattomista.

Tällaisilla pohdinnoilla on hyvin vähän tekemistä uskontojen kanssa. Ylipäätään suomalaisesta arvo- ja moraalikeskustelusta vain murto-osa kytkeytyy uskontoon. Mutta jostain syystä silloin, kun astutaan koulun ovesta sisään, arvo- ja katsomuskysymykset halutaan liittää uskontoihin. Tämä on menneen maailman ajattelua, ja uskontotieto ainoana katsomusaineena olisi selvää takapakkia.

Jos siirtyisimme yhteen katsomusaineeseen, jo kirkon vallan ja opettajien virkarakenteen vuoksi siitä ei tulisi elämänkatsomustietoa – jossa käsitellään edellä mainittuja kysymyksiä – vaan uskontoja esittelevä aine, jossa uskonnoton maailmankatsomus pahimmillaan opetettaisiin samanlaisena kuriositeettina kuin kristilliset herätysliikkeet. Yleinen harhakäsitys on, että elämänkatsomustieto olisi ateismin tuputusta. Sitä se ei ole, vaan arvokysymysten pohtimista avarasti ja eri oppiaineita yhdistellen: miten omaan maailmankatsomukseeni on vaikuttanut vaikkapa se, mitä on opittu fysiikasta, biologiasta ja historiasta?

Otetaan esimerkki. Lukion elämänkatsomustiedon kolmoskurssilla pohditaan muun muassa sitä, ovatko utopiat hyödyllisiä vai vaarallisia, kun pyritään kohti parempaa yhteiskuntaa. Tällöin mietimme, mitä voidaan oppia historiasta, filosofiasta, biologiasta tai esimerkiksi psykologiasta. Tiedämmekö historiasta onnistuneita utopiakokeiluja? Saako hyviä päämääriä tavoitella laittomin keinoin? Miten demokratia voidaan turvata? Entä onko psykologisesti mahdoton ajatus, että ihminen ajattelee yhtä paljon yhteistä kuin omaa etua? Mikä ylipäätään on ihminen?

Kun tutustuu peruskoulun ja lukion arvopohjaan ja yleisiin kasvatustavoitteisiin, voi nähdä, että kaikista aineista juuri elämänkatsomustiedon sisällöt tukevat niitä parhaiten. Opetushallituksen laatimien opetussuunnitelmien mukaan perusopetuksen arvopohjana ovat ihmisoikeudet, tasa-arvo, demokratia, luonnon monimuotoisuuden ja ympäristön elinkelpoisuuden säilyttäminen sekä monikulttuurisuuden hyväksyminen.

Lukio-opetuksen lähtökohtana on elämän ja ihmisoikeuksien kunnioitus ja pyrkimys totuuteen, inhimillisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen. Lukion pitää kannustaa tunnistamaan julkilausuttujen arvojen ja todellisuuden välisiä ristiriitoja: on opittava pohtimaan kriittisesti suomalaisen yhteiskunnan ja kansainvälisen kehityksen epäkohtia ja mahdollisuuksia.

Kaikkea tätä tehdään juuri elämänkatsomustiedossa. Elämänkatsomustieto on ilmiöpohjainen, oppiainerajat ylittävä ja eri aineita integroiva katsomusaine, jonka uhraaminen uskontotiedon alttarille olisi tavaton tappio. Koska yhteinen katsomusaine – sen nimestä riippumatta – käytännössä kaventaisi katsomuskysymykset uskonnollisiksi, on kummallista, että juuri uskonnottomat innokkaimmin kannattavat yhteistä ainetta. On toisaalta selvää, että maailmanmenoa ymmärtääkseen kaikilla pitää olla perustiedot suurista uskonnoista. Tämä kuuluu jo yleissivistykseen.

Ehdotankin, että lukiossa kaikki opiskelisivat sekä elämänkatsomustietoa että uskontotietoa yhden kurssin. Tämän jälkeen voisi vapaasti valita jompaakumpaa. Peruskoulussa voisi osan uskonnon sisällöistä siirtää historian piiriin. Vuodesta 2016 alkaen peruskoulussa uskontoa opetetaan yhteensä 10 vuosiviikkotuntia. Määrä on suuri, kun sitä vertaa esimerkiksi historian 8 tuntiin. Kymmenen uskonnontunnin sijaan opetuksen voisi järjestää esimerkiksi niin, että kaikki opiskelisivat viisi vuosiviikkotuntia yhteistä uskontotietoa ja toiset viisi elämänkatsomustietoa – tai sitten filosofiaa, joka painottuisi eettisiin ja elämänfilosofisiin kysymyksiin ja väittely- ja argumentaatiotaitojen kehittämiseen.

Arno Kotro, 25.2.2014