Kiinnostus fysiikkaa ja kemiaa kohtaan

Luonnontieteiden opetuksen kehittäjät ja tutkijat ovat pitkään olleet huolestuneita siitä, että oppilaat eivät opi opetussuunnitelmissa tavoitteiksi asetettuja fysiikan ja kemian käsitteitä. Fysiikka ja kemia eivät kiinnosta oppilaita, eivätkä he valitse riittävästi fysiikkaa ja kemiaa lukiossa tai hakeudu opintoihin luonnontieteellisille ja luonnontieteitä soveltaville aloille. (Esim. Osborne, 2003a; Sjøberg, 2004.) Fysiikan ja kemian kiinnostamattomuuteen on lukuisia syitä. Yhtenä keskeisenä syynä pidetään itse oppiaineita, niissä käsiteltäviä asioita ja tapoja, joilla asioita käsitellään. Oppilaiden kiinnostuksen ja innostuksen herättäminen fysiikan opiskelua kohtaan on koettu niin keskeiseksi päämääräksi, että se on asetettu opetussuunnitelmissa yhdeksi opetuksen tavoitteista: ”Opiskelun tulee innostaa oppilasta luonnontieteiden opiskeluun…”; ”… innostaa oppilasta fysiikan opiskeluun”; ”…innostaa oppilasta kemian opiskeluun”. ”Opiskelija saa tyydytystä tiedon ja ymmärtämisen tarpeelleen sekä saa vaikutteita, jotka herättävät ja syventävät kiinnostusta fysiikkaa kohtaan.” ”Kemian opetuksen toteutuksessa otetaan huomioon opiskelijoiden opiskeluvalmiudet ja luodaan myönteinen kuva kemiaa sekä sen opiskelua kohtaan.” (POPS 2004, 188; 191, 195; LOPS 2003, 145, 152.)

Kun tarkastellaan luonnontieteiden opetusta tai pohditaan sen kehittämistä, on muistettava, että perusluonnontieteiden ja tekniikan tutkimuksen parissa työskentelee vain pieni osa kansalaisista, mutta yleissivistävässä koulussa opiskelee lähes koko ikäluokka. Toisaalta luonnontieteiden ja teknologian aloille on jatkuvasti tullut lisää työpaikkoja, ja niiden parissa työskentelee tulevaisuudessa todennäköisesti yhä suurempi joukko kansalaisista. Opiskelijoista näille aloille on pulaa, vaikka työpaikkoja olisi valmistuville runsaasti tarjolla (vrt. Macaskill ja Ogborn, 1996). Opettajien on jatkuvasti arvioitava fysiikan ja kemian opetustaan ja pohdittava kenelle ja miksi perusluonnontieteitä opetetaan.

Teksti: Jari Lavonen ja Veijo Meisalo, Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitos