Roolileikit ja draamat

Perinteisellä opetuksellakin voidaan saavuttaa hyviä tuloksia, mutta muutamat uudet tavat ovat ainakin kokeilemisen arvoisia. Niiden ehdottomana etuna on se, että oppilaat perinteisestä poiketen eivät ole ainoastaan tiedon vastaanottajia, vaan myös aktiivisesti muokkaavat tietoa. He saavat tietoa useista eri lähteistä ja muodostavat aktiivisesti oman näkemyksensä. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaan tällä tavalla tapahtuu aitoa uuden oppimista.

Roolileikit ja draamat ovat yhä valitettavan vähän käytetty historian opetuksen metodi. Onnistuneen draaman tuottaminen vaatii opettajalta jonkin verran viitseliäisyyttä, sillä oppilaille on valmisteltava materiaali, jonka pohjalta he voivat kehitellä roolileikin tai draaman. Opettajan ei kuitenkaan tarvitse olla varsinainen kaunokirjailija: välineenä voi käyttää yhtä hyvin erilaisia dokumentteja, valokuvia, sanomalehtikirjoituksia,  kaunokirjallisuuskatkelmia jne. – itse asiassa aivan samoja materiaaleja, joita opettaja muutenkin opetuksensa tueksi käyttää.

Tämä pohjustus- tai perehtymisvaihe on erittäin tärkeä. Ryhmässä oppilaat voivat yhdessä miettiä, mitä ratkaisumalleja heidän esittämillään henkilöillä annetussa tilanteessa on. Opettaja voi ohjata oppilaita, mutta turhan tiukkoja suitsia ei kannata oppilaille laittaa: tarkoitushan on, että oppilaat itse luovat ratkaisun, eikä se, että he esittävät opettajan valmiiksi miettimän ratkaisun. Perehtymisvaiheessa oppilaat pääsevät käsittelemään usein myös abstrakteja asioita käytännönläheisessä muodossa. Oppimisen kannalta tämä on erittäin suositeltavaa, sillä juuri abstraktit käsitteet tuottavat eniten vaikeuksia historian oppimisessa kaiken ikäisille oppilaille. Ongelmallisia ovat myös käsitteet, joilla on sekä abstrakti että konkreettinen merkitys (kuten kirkko ja kruunu). Opettajan kannattaakin kirjata materiaaleihin vaikeita sanoja tai käsitteitä, jotka oppilaiden tulee selvittää itselleen ennen varsinaisen esityksen suunnittelua. Opettajan kannattaa myös kiertää ryhmien apuna selventämässä asioita. Esitysten valmistelu vie usein huomattavan kauan aikaa, mutta tässä työtavassa itse näytelmä ei olekaan tärkein lopputulos.

Erityisesti nuorempien oppilaiden vahvuutena on mielikuvitus ja eläytyminen. Pohjamateriaalin kriittiseen arviointiin perustuva empatia auttaa oppilasta hahmottamaan historian moniperspektiivisyyttä: sama tapahtumaketju voi tarkoittaa eri asioita eri henkilöille. Historian henkilöiden tekemät ratkaisut muuttuvat draaman avulla helpommin käsitettäviksi. Draamatilanteessa oppilaat voivat myös kokeilla erilaisia ratkaisumalleja. Näitä tulee esiin erityisesti silloin, kun kaksi tai useampia ryhmiä tekee samasta aiheesta draamaa. Valitettavan usein oppikirjojen deterministiset kehityslinjat antavat ymmärtää, että historia on suoraviivaista ja vaihtoehdotonta.

Oppilaat joutuvat myös pohtimaan menneisyyden ihmisten toimintamalleja monelta eri kantilta. Usein huomaa, että oppilaat muuttavat roolin omaksumisen myötä puhetyyliään, jolloin he esimerkiksi adoptoivat itselleen vieraan murteen tai puhuvat korostetusti kirjakieltä. Oppilas oppii myös käyttämään kuhunkin aihepiiriin liittyvää sanastoa, joka voi hänelle muuten olla vierasta (esimerkiksi 1800-luvun maaseudulle sijoittuva draama). Oppimisen kannalta tehokkainta on, jos opittava aineisto onnistutaan ankkuroimaan oppilaan omaan kokemusmaailmaan. Mikrohistorialliset teemat tekevät historiasta havainnollista ja auttavat oppilasta rinnastamaan historian maailman omaan elämänpiiriinsä.

Roolileikit ja draamat antavat mahdollisuuden syväoppimiseen: oppilaat rakentavat saatavilla olevista tiedoista mielekkään kokonaisuuden, jonka he pystyvät esittämään toisille. Tällä tavalla vaikeaksi koettujen käsitteiden sisältö avautuu uudella tavalla. Oppilaat selittävät käsitteiden sisällön itselleen ja ryhmälleen omin sanoin.

Huomiotta ei saa myöskään jäädä se, kuinka roolileikki tai draama auttaa oppilasta omaksumaan paremmat vuorovaikutustaidot ja parantaa ryhmädynamiikkaa. Ryhmän jokaisen jäsenen osuus on tärkeä onnistumisen kannalta. Myös ujot ja hiljaiset pääsevät osallistumaan ryhmän toimintaan. Roolileikit ja draamat antavat entistä useammalle onnistumisen mahdollisuuksia: esimerkiksi monikulttuurisissa kouluissa on runsaasti maahanmuuttajaoppilaita, joiden kirjallinen suomen kielen taito ei ole yhtä hyvä kuin heidän suullinen kielitaitonsa. Asiakokonaisuuksien opettelu kirjasta lukemalla voi olla heille kovin työlästä. Samoin ne oppilaat, jotka eivät ole järin innostuneita lukuaineista, voivat päästä käyttämään luovia kykyjään.

Oleellinen osa työskentelyä on draamojen purku. Asiaankuuluvien aplodien jälkeen on syytä keskustella, miksi draama kehittyi juuri tähän suuntaan. Millaisia toiveita, arvoja ja asenteita roolihahmoilla oli? Draaman avulla voidaan pohtia myös syy-seuraussuhteita: esimerkiksi mitkä tapahtumat yksilön elämässä ovat johtaneet niihin ratkaisuihin, jotka draaman kuluessa nähtiin. Purkuvaiheessa opettaja voi myös varovaisesti korjata selkeitä virheitä,  mikäli niitä esityksiin pujahtaa. Tässä työtavassa fakta ja fiktio sekoittuvat, eikä sitä tarvitse pelätä.

Roolileikit tai draamatunnit on siis jaettava kolmeen osaan:

  1. perehtyminen aiheeseen (opettajan valmistelemien materiaalien pohjalta)
  2. roolileikki tai draama (toiminnallinen vaihe, johon koko ryhmä osallistuu)
  3. draaman purku (keskustellaan ratkaisuista ja niiden realistisuudesta, pohditaan onkohan todellisessa elämässä voinut käydä näin).

Olen kokeillut draamaa mm. 1920- ja 1930-lukujen kahtia jakautuneen Suomen opetuksessa. Oppilaat saivat itselleen henkilöllisyydet, joihin oli kirjattu roolihenkilön oma tai vanhempien osuus vuoden 1918 sodassa. Roolejaan työstäessään oppilaat joutuivat pohtimaan miten sisällissodan myllerrykset olivat vaikuttaneet roolihenkilön elämään. Oppilaat käyttivät paljon aikaa rakentaakseen roolihenkilönsä maailmankuvan (luonteenpiirteet, ystävyyssuhteet, poliittiset näkökannat, tulevaisuuden suunnitelmat jne.). Itse näytelmät olivat vajaan kymmenen minuutin mittaisia ja suunnitteluun kului valtaosa kaksoistunnista. Oppilaat onnistuivat selittämään vaikeita asioita omilla termeillään ja tavoillaan. Tässä draamassa toteutui myös asioiden yhdistäminen aiemmin opittuun: vuoden 1918 sota oli mullistanut sen kyläyhteisön, johon oppilaiden roolihenkilöt oli sijoitettu.

Roolileikkejä ja draamaa suunniteltaessa kannattaa ottaa huomioon, että oppilaat voivat olla aluksi jossain määrin ennakkoluuloisia uusia työtapoja kohtaan. Ennakkoluulot yleensä karisevat nopeasti, kun oppilaat löytävät tekemisen ilon. Ensimmäisiä kokeiluja varten opettajan kannattanee kuitenkin varautua hyvin ja esimerkiksi kirjoittaa alku oppilaille valmiiksi, mutta jättää oppilaiden mielikuvituksen varaan tietyn tilanteen tai ongelman ratkaisu. Oppilaiden totuttua työtapaan voidaan opettajan ohjausta vähentää ja antaa enemmän tilaa oppilaiden luovuudelle. Omien kokemuksieni mukaan tämä opetusmuoto on sekä tehokas että erittäin hauska. Draaman avulla opitut asiat vaikuttavat jäävän oppilaan syvämuistiin, ja he usein osaavat käyttää näitä tietoja myös myöhemmin hyväkseen liittäessään uutta opittavaa jo muistissa olevaan.

Rooleja voidaan käyttää myös muilla tavoilla, aina ei ole pakko näytellä. Oppilaille voi jakaa kuvitteelliset tai todellisuuteen pohjautuvat henkilöllisyydet väittelyä tai kirjallista työskentelyä varten. Esimerkkinä tämäntyyppisestä lähestymistavasta on malli, jossa kahdeksannen luokan oppilaille jaetaan oman ikäistensä nuorten henkilöllisyydet (asuinpaikka, perheolot jne.) talvisodan alkaessa. Sota-aihetta käsitellään niin, että oppilaiden pitää kirjoittaa roolihenkilönsä kirjeitä tai päiväkirjoja talvisodan, välirauhan, jatkosodan ja sodan päättymisen jälkeen. Niissä on tarkoitus käyttää hyödyksi tunnilla tai oppikirjasta opittuja asioita. Roolien avulla voidaan käsitellä monia asioita, kuten kotirintaman sotaa, pulakauden tuomaa kekseliäisyyttä, evakuointeja, alueluovutuksia tai siirtoväen asuttamista sodan jälkeen.

Vastaavasti valtiomuototaistelua käsiteltäessä oppilaat voidaan jakaa kahteen leiriin: tasavaltalaisiin ja monarkisteihin. Heidän on (pohjamateriaaleihin tutustuttuaan) väiteltävä valtiomuotojen paremmuudesta. Parhaimmillaan olen nähnyt väittelyn hyvin kiivaana, mutta kuitenkin asiallisena. Oppilaat tempautuvat mukaan rooleihinsa ja osaavat upealla tavalla käyttää hyödyksi heille jaettuja materiaaleja. Toisaalta oppilaat voivat myös rooliensa mukaisesti työskennellä kirjallisesti: kirjoittaa esimerkiksi propagandalehtisiä tai pamfletteja.

Teksti: Niina Väntänen