Käsityötaidon oppimisesta

Käsityötaito on nykytietämyksen mukaan monipuolinen taitokimppu.  Käsityön tekijältä vaaditaan muun muassa ideointikykyä, suunnittelutaitoa, ongelmanratkaisutaitoja, riskinottokykyä, esteettisiä taitoja, teknisiä taitoja, arviointikykyä ja psyykkis-motorisia taitoja. Ne kaikki pääsevät kehittymään niin sanotun kokonaisen käsityön yhteydessä, kun tekijän persoonallisuuden eri puolet aktivoituvat käsityöprosessin eri vaiheissa. Jos prosessin kokonaisuus ositetaan useamman henkilön suoritettaviksi osiksi, on kehittyvän käsityötaidon taitokimppu kunkin tekijän kohdalla vastaavasti pienempi.

Ajatus kokonaisesta käsityöstä on herättänyt paljon keskustelua käsityötä opettavien opettajien keskuudessa. On hämmästelty, voiko pieni oppilas, jolla on vasta hyvin vähän teknistä taitavuutta ja kokemuksia työstettävästä materiaalista, itse ideoida ja suunnitella toteuttamiskelpoista tuotetta. Toisaalta käsityönopettajankoulutuksen puutteisiin vedoten käsityöprosessin suunnitteluvaiheen ohjaamista on pidetty liian vaativana tehtävänä etenkin visuaalisen eli taiteellisen suunnittelun osalta. Kritiikki on ymmärrettävää ja johtuu osin teorian ymmärtämisestä käytännön toimintaohjeeksi sellaisenaan. Kokonainen käsityö on kuitenkin kasvatuksellisesti niin arvokasta toimintaa, että siihen pyrkiminen on perusopetuksen ensimmäisiltä vuosiluokilta asti perusteltua. Käsityötaidon oppiminen ja opettaminen on välttämättä vaiheittainen, pitkä prosessi, jossa eri osataitojen hallinta hiljalleen kasvaa, kun oppilaan kehitysvaiheeseen sopivien aihepiirien yhteydessä painotetaan kokonaisen käsityöprosessin eri osia tarkoituksenmukaisella tavalla. Joskus voidaan keskittyä lähinnä suunnitteluun, toisella kerralla taas valmistusvaiheeseen ja suunnitelmien toteuttamista palvelevien tekniikoiden harjoitteluun.

Käsityöllisessä toiminnassaan ihminen toisaalta sopeutuu traditioon ja harjoittaa taitojaan (käsityötaidon osataitoja), toisaalta tuottaa itse omia ideoitaan ratkaisten suunnittelun ongelmia. Psyykkinen ja praktinen vuorottelevat, ja praktinen, esimerkiksi työvälineen käytön oppiminen, on psyykkisen eli luovuuden, ideoiden ja ajatusten toteutumisen ehto. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että oppilaan on saatava tietoa ja kokemusta tekniikoista voidakseen menestyksellisesti suunnitella kyseisillä tekniikoilla toteutettavaa tuotetta. Sama praktisen ja psyykkisen vuorottelu ja toisiinsa liittyminen tapahtuu myös kokonaisen käsityöprosessin eri osien sisällä. Esimerkiksi suunnitteluvaiheessa oppilaalla täytyy olla joitakin suunnittelun praktisia elementtejä, tekniikoita ja välineitä hallinnassaan, jotta hän voi työstää ideoitaan ja hyödyntää luovuuttaan suunnittelussaan.

Käsityöllisessä tuottamistoiminnassa oppilas ja opettaja pohtivat parhaimmillaan yhdessä sitä, mitä apua kulloinkin tarvitaan ja mistä apua löydetään, jotta prosessi etenisi joustavasti oppilaan yksilöllisten tarpeiden ja toiveiden tahdissa. He eivät ole vain vuorovaikutuksessa (interaktio), vaan pikemminkin yhteistyössä keskenään (transaktio). Transaktionistisen kouluopetuksen mallin mukaan opettaja ja oppilas ovat ikään kuin samassa veneessä käsityöllisen tuottamistoiminnan kaikissa vaiheissa. Yhdessä he ratkaisevat ongelmia ja pyrkivät tilanteen hallintaan yhteisvastuullisesti. Tämän ajattelun mukaan opettaja saa mahdollisuuden opettaa ja auttaa oppilaita tilanteen mukaan ja tarpeellisella tavalla ja toisaalta oppilaalle muodostuu turvallinen työskentelyilmapiiri, joka on välttämätön hänen luovuutensa esiin pääsemiselle.

Käsityötaito kehittyy vain tekemällä ja vaatii runsaasti aikaa ja pitkäjänteisyyttä. Tässä suhteessa se sopii huonosti nykyajan kiivaaseen rytmiin ja tehokkuusvaatimuksiin. Toisaalta käsityössä oppimistulokset ovat parhaimmillaan juuri niitä kykyjä ja ominaisuuksia, joita tänä hektisenä aikana ihmisiltä sekä työntekijöinä että kansalaisina odotetaan. Käsityön opetuksessa ei pitäisikään – monista paineista huolimatta – suostua lyhytjänteiseen ja pinnalliseen toimintaan. Jos tie tiedon lähteille onkin tänä päivänä lavea, avoin ja nopea kulkea, on taidon hallintaan edelleen kuljettava sitkeyttä vaativaa kivikkoista polkua.
 
Taidon oppimisessa oppilaan keho ja mieli käy jatkuvaa dialogia maailman kanssa. Maailman ja kulttuurin on annettava erilaisia malleja ja tarjottava oppimistilanteita, jotta oppilas pääsee alkuun taipumustensa mukaisten taitojen harjoittelussa. Taidon harjoittelun alkuvaiheessa on erittäin tärkeää saada malli oikeasta suorituksesta. Oppilaan ensi askeleet taidon oppimisen tiellä ovat välttämättä imitoimista eli mestarin jäljittelemistä. Opettajan näyttäminen on puhumista tärkeämpää, ja oppilaan harjoitteleminen on laskematonta toistamista, jonka tuloksena liikkeen kontrolli vähitellen kehittyy kehon sisäisen kuuntelun paljastamien tuntemusten (proprioseptiikan) kautta. (Klemola 2004.)

Klemola puhuu liikunnallisista taidoista. Koska hän kuitenkin liittää niihin jokapäiväisiä taitoja, kuten esimerkiksi kävelemisen taidon, antaa se meille luvan ymmärtää asian koskevan kaikkia taitoja, joihin liittyy liikuntasuorituksia. Käsityötaidossa liikuntasuorituksilla on ratkaiseva osa. Olemme ehkä liikaa keskittymässä, niin tutkimuksessa kuin käytännön opetustyössäkin, käsityötaitokimpun muihin osataitoihin ja jättämässä sen liikkuvuuteen perustuvat osataidot liian vähälle huomiolle. On syytä muistaa, että vaikka maailma muuttuu ja tekniikka kehittyy huimaa vauhtia, ihminen itse muuttuu hyvin hitaasti. Emme voi ylen määrin kiihdyttää taidonoppimisprosessia ilman, että inhimillisen toiminnan laatu kohtalokkaalla tavalla heikkenee.

Käsityötaidon oppiminen on tilanteeseen ja kontekstiin sidottua; parhaimmillaan se tapahtuu niin sanotussa taitokulttuurissa. Tämä tarkoittaa sitä, että käsityötä voi oppia vain työskentelemällä tietynlaisessa ympäristössä, tietynlaisessa fyysisessä ja sosiaalisessa kontekstissa. On oltava ”kiinni maailmassa” tietyn materiaalin välityksellä, tiettyjen välineiden ja laitteiden avulla, tietyn alan mestarin ohjattavana ja samaa työtä tekevien oppilastovereiden ympäröimänä käsityöluokan turvallisessa taitokulttuurissa työskennellen. Tällainen kontekstuaalinen oppiminen sisältää tutkijoiden mukaan opittavan asian merkityksen ja mielekkyyden kokemuksia. Se saa ihmisen sitoutumaan työhönsä, ja työ tuottaa tekijälleen iloa ja tyydytystä. Näin saavutettu taito ja osaaminen on tarvittaessa siirrettävissä myös muihin konteksteihin, mikä on myös työelämän kannalta arvokas asia. Jos yritetään opiskella kovin monia käsityön lajeja hyvin pieniin tuntimääriin puristettuina, on selvää, että kontekstuaalisen oppimisen edellyttämää oppimisympäristöä ei voida turvata ja opiskelusta tulee helposti vain pinnallista tutustumista käsityön eri alueisiin.

Teksti: Seija Kojonkoski-Rännäli