Kielen erilaiset puhevariantit haasteena

Kuullun ymmärtämisen suurimpia käytännön kompastuskiviä useimmille oppilaille ovat opiskeltavan kielen erilaiset puhevariantit. Luokkahuoneessa erinomaiselta tuntuva ymmärtämistaito osoittautuu usein liian joustamattomaksi arkielämässä, jossa pitäisi pystyä ymmärtämään hyvinkin eri tavoilla puhuttua vierasta kieltä, sekä äidinkielisiä että ei-äidinkielisiä puhetapoja. Englannin oppija luonnollisesti kohtaa kielellistä variaatiota eniten, mutta sama perushaaste kielen variaatiosta liittyy kaikkiin kieliin.

Kun oppija huomaa, että hänellä on vaikeuksia ymmärtää kieltä, jota hän on opiskellut koulussa monta vuotta, hän hämmentyy ja saattaa helposti luopua yrityksistään ymmärtää "vaikeaa" puhetta. Tai hän ärsyyntyy ja alkaa naureskella "hassulle" ja "rumalle" puhetavalle. Kielteisistä reaktioista voimakkain on torjuminen: "väärää ääntämistä" ei ole tarpeen edes ymmärtää. Nämä kaikki reaktiot tulivat runsaina esille tutkimuksissani (Pihko 2000, 2004), joissa selvitin englannin erilaisten äidinkielisten ja ei-äidinkielisten puhetapojen ymmärrettävyyttä ja hyväksyttävyyttä suomalaisille englannin oppijoille. Pohjimmiltaan kielteiset reaktiot ovat hämmentyneen oppijan psykologisia itsepuolustusreaktioita. Jo alakoulun kuudesluokkalaisilla oli vahva näkemys siitä, millainen englanti on "oikeaa" (= äidinkielinen perusääntämys) ja millainen "huonoa" (= ei-äidinkielinen tai "erilainen" äidinkielinen ääntämys). Yläasteikäisillä ja lukiolaisilla mielipiteet voimistuivat ja kärjistyivät.

Mitä kielenopetuksessa voisimme tehdä?

Ymmärrettävästi koulun kielenopetuksessa emme voi lähteä siitä, että opettaisimme oppilaita ymmärtämään kovin monia erilaisia kielivariantteja. Tärkeintä perusopetuksessa onkin asenteellinen kielikasvatus. Myönteisestä asenteesta on hyötyä myös puheen ymmärtämisessä, sillä kuulijan asennoitumisen tiedetään vaikuttavan siihen, miten ymmärrettäväksi hän puheen kokee.

Kapean ja ennakkoluuloisen kielikäsityksen torjuminen onnistunee parhaiten, jos kielenoppija jo varhain ymmärtää, että eri paikoissa asuvat ihmiset puhuvat opiskeltavaa kieltä "oikein" eri tavoilla. Kielenopiskelun alkuvaiheissa riittää, että erilaisten puhetapojen olemassaolosta jutellaan luontevissa yhteyksissä (televisio-ohjelmat, koululla käyneet vierailijat jne.). Myös kielten oppimateriaaleissa (niin teksti-, kuva- kuin äänitemateriaaleissakin) alkaa jo olla runsaasti vihjeitä kielen variaatiosta. Näihin vihjeisiin kannattaa opetuksessa tarttua. Kielenopiskelun edetessä erilaisia variantteja voidaan jo tarkemminkin tutkia. Esimerkiksi englannin opetuksessa kuulostellaan, miten brittienglanti ja Amerikan englanti eroavat toisistaan. Perusopetuksen loppuvaiheissa voidaan helpon kuunteluharjoituksen myötä jo uteliaasti hieman tarkastella jotain ei-äidinkielistä puhetapaakin, vaikkapa afrikkalaista puhetapaa. Näin kielenoppija tositilanteeseen joutuessaan ei hämmenny siitä alkuvaikeudesta, joka uuden puhujan kanssa kommunikointiin sisältyy. Kaiken kaikkiaan kielellinen kansainvälistyminen on silloin jo hyvällä alulla.

Teksti: Marja-Kaisa Pihko