Ääntämisen opettaminen

Miksi ääntämistä pitää opettaa?

Ääntäminen on tärkeä kielitaidon osa-alue. Kuulijan huomio kiinnittyy usein ensimmäisenä ääntämiseen, ja se antaa ensivaikutelman puhujan kielitaidosta. Ääntäminen ei rajoitu pelkästään yksittäisten äänteiden hallintaan, vaan käsittää myös oikean sana- ja lausepainon, puherytmin ja intonaation. Näillä ääntämisen osa-alueilla on suuri merkitys puheen ymmärrettävyyden kannalta, ja sen lisäksi ne välittävät mm. tunteita ja asenteita sekä toimivat korostamisen välineinä. Vaikka etenkin nuoret oppilaat saattavat olla taitavia oppimaan ääntämistä matkimalla, opettaja ei voi luottaa siihen, että oppilaat oppivat ääntämään pelkästään kuuntelemalla ja imitoimalla. Siksi ääntämistä tulee opettaa eksplisiittisesti. Oppiakseen ääntämistä ei tarvitse matkustaa kohdekieliseen maahan, vaan ääntämistä voi oppia myös tavallisessa luokkahuoneessa. Kielistudio ei ole välttämätön, mutta oppilaat hyötyvät mahdollisuudesta kuunnella ja arvioida omaa puhettaan.

Millaista ääntämistä tulee tavoitella?

Ääntämisen opetuksen tavoitteena on, että oppilas pystyy lopulta kommunikoimaan kohdekielellä ymmärrettävästi. Tämä käsittää sekä puheen tuottamisen että ymmärtämisen. On luonnollista, että äidinkielen piirteet kuuluvat kohdekielen ääntämisessä, eikä sitä ole syytä hävetä. On kuitenkin muistettava, että vahva vieras korostus voi aiheuttaa ymmärtämisvaikeuksia ja herättää negatiivisista suhtautumista. Oppilaat tulee tehdä tietoisiksi siitä, että kohdekielessä on paljon variaatiota. Vaikka opetuksessa käytetäänkin tiettyjä malleja, todellisuudessa ihmiset puhuvat kohdekieltä hyvin vaihtelevin tavoin. Erilaisia puhetapoja on hyvä kuunnelluttaa oppilailla tietoisuuden lisäämiseksi sekä korvan harjoittamiseksi.

Miten ääntämistä voi opettaa?

Koska ääntäminen on tärkeä osa kielitaitoa, sitä tulisi opettaa eksplisiittisesti. Ääntäminen on parempi kuljettaa koko ajan mukana opetuksessa kuin käsitellä omana osionaan tietyillä oppitunneilla. Pelkkä ääntämisvirheiden korjaaminen ei ole riittävää opetusta, mutta sitäkin tarvitaan. Annettaessa palautetta oppilaan ääntämisestä on oltava erityisen kannustava. Eksplisiittinen ääntämisen opetus ei laita yksittäistä oppilasta ja hänen virheitään keskiöön. Oppilaan huomio tulee kiinnittää opittavaan asiaan, mikä jo pelkästään saattaa johtaa hyviin tuloksiin. Opittavan asian tiedostamisen lisäksi toinen ääntämisen oppimisen edellytys on, että oppilas pystyy kuunnellessaan erottamaan puheen piirteitä, joita hänen on tarkoitus oppia tuottamaan. Tästä syystä ääntämiseen keskittyvät kuunteluharjoitukset ovat yhtä tärkeitä kuin itse ääntämisharjoitukset, esim. minimipareja hyödyntävät erottamis- ja sanelutehtävät, muut sanelutehtävät, sanapainon merkitseminen oikealle tavulle, lauseessa korostetun sanan merkitseminen ja lauseen sävelkulun merkitseminen kuullun perusteella. Tarkempia ohjeita ääntämisen opetukseen tarjotaan erillisissä osioissa koskien intonaation, painon ja puherytmin sekä yksittäisten äänteiden harjoittelusta. Oppilaiden arkisessa ympäristössä koulun ulkopuolella on paljon mahdollisuuksia oppia ääntämistä, mutta heitä täytyy opastaa hyödyntämään nämä mahdollisuudet. TV, mobiilisovellukset ja internet, sekä mobiililaitteiden puheen tallennusominaisuudet kannattaa ottaa käyttöön, ja oppilaille voi antaa kotitehtäväksi tarkkailla ääntämiseen liittyviä kysymyksiä omassa ympäristössään ja harjoitella mm. tallentamalla ja kuuntelemalla omaa puhettaan. Internetmateriaalien kohdalla on hyvä huomioida, että kaikki tarjolla olevat opetusmateriaalit eivät ole laadukkaita, vaan osa saattaa tarjota jopa väärää tietoa. Opettajan tulee arvioida kaikkien opetuksessa käyttämiensä materiaalin laatu sekä käytettävyys ja hyöty kulloisessakin tilanteessa.

Miten ääntämistä arvioidaan?

Ääntämistä arvioitaessa on tärkeää luoda selkeät kriteerit, joissa huomioidaan kaikki ääntämisen osa-alueet: yksittäiset äänteet, sana- ja lausepaino, puherytmi ja intonaatio. Ääntämistä voidaan arvioida vapaasta puheesta tai ääneen luetusta tekstistä. Mikäli käytetään luettua tekstiä, tekstin valinnalla voidaan vaikuttaa siihen, mitä oppilaat tuottavat arviointia varten. Jos halutaan keskittyä esim. sanapainoon, voidaan muokata luettavaksi sellainen teksti, jossa esiintyy runsaasti sanapainon suhteen vaihtelevia sanoja. Intonaation, sana- ja lausepainon, puherytmin ja äänteiden hallinnan lisäksi voidaan tarkkailla puhenopeutta ja taukoja, jotka antavat omalta osaltaan kuvaa puheen sujuvuudesta.

Ääntämistä voi arvioida joko tallenteelta tai suoraan tilanteessa. Tallenteen ei välttämättä tarvitse olla kielistudiossa tallennettu opettajan valmistelema ääntämiskoe, vaan myös esim. ryhmätyönä toteutettu video tai kuunnelma sopii tarkoitukseen, kunhan puhujat voidaan erottaa toisistaan. Mikäli ääntämistä arvioidaan suoraan tilanteessa, arvioinnin tulee tapahtua hallittavissa paloissa, koska arviota ei voi palata tarkistamaan. Esimerkiksi oppilaiden ääneen lukemisen tai esitelmän aikana voi halutessaan keskittyä arvioimaan muutamaa piirrettä kerrallaan.

Koska puheen piirteiden havaitseminen on kiinteässä yhteydessä puheen tuottamiseen, on perusteltua arvioida myös havaitsemista. Prosodiaan ja äänteisiin keskittyvät kuunteluharjoitukset voivat täten olla osa ääntämisen arviointia. Tällaisina harjoituksina voidaan käyttää esim. minimipareja hyödyntäviä erottamis- ja sanelutehtäviä, sanapainon merkitsemistä oikealle tavulle, lauseessa korostetun sanan tunnistamista ja lauseen sävelkulun merkitsemistä (tai valitsemista vaihtoehdoista) kuullun perusteella. Myös foneemisen kirjoituksen lukemisen hallintaa voidaan testata osana ääntämisen arviointia.

Intonaation harjoittelu

Intonaatio eli puheen sävelkulku tarkoittaa äänenkorkeuden vaihtelua puheessa. Intonaatiolla on tärkeä rooli puheen ymmärrettävyydessä: väitelauseesta voi monissa kielissä tehdä kysymyksen pelkän intonaation avulla. Intonaatio välittää myös mm. tunteita ja asenteita, ja on apuna puheenvuorojen jakamisessa keskustelukumppaneiden välillä. Opetuksessa onkin huomioitava mm. viestiikö monotoninen puhe kohdekielessä epäkiinnostusta ja tylsistymistä, ja viestiikö vaihteleva intonaatio iloa ja innostusta, vai kenties kiihtymystä.

Intonaation harjoittelu on hyvä aloittaa omaan äänialaan tutustumisella. Mikä on normaali puheääneni korkeus? Entä kuinka matalalta tai korkealta pystyn puhumaan? Musiikin avulla ja yhdessä laulaen voidaan myös kiinnittää huomio äänenkorkeuteen. Sen jälkeen voi leikitellä äänenkorkeudella erilaisin harjoituksin, esim. niin, että pari ohjaa toisen äänenkorkeutta käden liikkeillä. Oppilaat tarvitsevat rohkaisua, jotta uskaltavat lähteä leikkimään äänellään uusien intonaatiomallien oppimiseksi. Opettajaltakin vaaditaan rohkeutta: ei pidä pelätä liioittelua, kun ääntää itse. Sanojen sijasta voi käyttää hyräilyä, jolloin huomio kiinnittyy sanojen puuttuessa herkemmin intonaatioon sekä sana- ja lausepainoon.

Intonaation tärkeyttä vuorovaikutuksessa voi demonstroida sävylukuharjoituksilla: tunnetila kuuluu puheessa (esim. tylsistynyt vs. innostunut). Tunteeseen voidaan heittäytyä kokonaisvaltaisemmin näyttelemällä yksinkertaisia kohtauksia eri tunnetiloissa. On myös hyvä pohtia ja testailla, mitä sama sana voi ilmaista eri konteksteissa eri intonaatiolla äännettynä. Robottimainen puhe on myös hyvä demonstraatio, kun intonaatiota esitellään ilmiönä. Visuaalinen esitys intonaatiosta auttaa oppilaita hahmottamaan ilmiön ja oppimaan kohdekielelle tyypillisiä sävelkulkuja. Intonaatiota voi piirtää käyrinä, joita voi demonstroida myös käden liikkeillä.

Painon ja puhertymin harjoittelu

Tavujen epätavallinen painotus verottaa helposti puheen ymmärrettävyyttä – etenkin kielissä, joissa sanapaino on merkitystä erottava piirre. Paino toteutuu puheessa pidentämällä painollisen tavun vokaalia ja nostamalla äänenvoimakkuutta ja -korkeutta. Painollinen tavu myös äännetään selkeämmin. Suomen kielessä sanapaino ei ole merkitystä erottava piirre, ja sanan pääpaino on sanan ensimmäisellä tavulla. Monissa muissa kielissä pääpainon paikka vaihtelee eikä vastaavanlaista sääntöä painon paikasta ole. Siksi oikea sanapaino on hyvä oppia heti uuden sanan kohdalla. Sanapainon opettamisessa voidaan käyttää apuna sanojen muodostamista esim. muovisista palikoista tai värillisistä kartongin paloista siten, että painollisia tavuja vastaa suurempi (ja erivärinen) palikka kuin painottomia. Kuuntelutehtävien avulla opitaan tunnistamaan painotettu tavu, joka voidaan merkitä tekstiin esim. ympyröimällä. Sanapainon hallintaa voidaan testata myös ympyröimällä painollinen tavu kuuntelematta.

Lausepainolla tarkoitetaan painoa, joka asetetaan yleensä lauseen tärkeimmälle sanalle korostamaan tätä tai osoittamaan kontrastia. Lausepaino viestii kuulijalle, mikä on viestin ydin. Lausepaino ilmenee selkeämpänä ääntämisenä, sanan venyttämisenä sekä korkeampana äänenvoimakkuutena ja –korkeutena. Lausepainollisen sanan jälkeen voi toteutua lyhyt tauko, ja kasvonliikkeet ovat voimakkaammat kuin muita sanoja äännettäessä. Lausepainon merkitystä voi harjoitella pohtimalla, miten lauseen (virkkeen) merkitys muuttuu vaihtelemalla lausepainon paikkaa. Onko viestissä tärkeintä esim. henkilö vai paikka? Lausepainosta on hyvä tehdä samanlaisia kuunteluharjoituksia kuin sanapainosta, eli merkitä painotettu sana kuullun perusteella.

Paino on tärkeä puheen piirre, sillä painollisten ja painottomien tavujen vaihtelusta muodostuu puherytmi. Epätavallinen painotus vaikuttaa täten suoraan puherytmiin. Rytmiä voidaan harjoitella mm. kuuntelemalla puhetta, puhumalla mallin/äänitteen päälle, taputtamalla rytmiä ja liikkumalla puheen rytmissä.

Yksittäisten äänteiden harjoittelu

Äännetason virheet aiheuttavat harvemmin ymmärtämisvaikeuksia kuin virheet sana- ja lausepainossa ja intonaatiossa. Ymmärtämisvaikeudet ovat kuitenkin mahdollisia, joten opettajan tulee varmistaa, että oppilas pystyy tuottamaan kohdekielen äänteet tunnistettavasti. Mekaaniselle toistolle on paikkansa harjoittelussa, sillä äänteiden tuottaminen on motorinen taito. Puhe-elimissä tapahtuvien liikesarjojen automatisoitumiseksi tarvitaan paljon toistoja. Mekaanisesta toistosta tulee kuitenkin edetä nopeasti vapaampaa puheen tuottamista vaativiin harjoituksiin, esim. lauseiden muodostamiseen, parikeskusteluun ja puhumista vaativiin peleihin, joissa oppilaita ohjataan tiettyjen äänteiden tuottamiseen esimerkiksi harjoituksen aihepiirin, kuvien ja säännellyn sanaston avulla.

Yksittäisten äänteiden harjoittelussa on hyvä käydä eksplisiittisesti läpi puhe-elinten toimintaa, viitaten esim. kielen ja huulten asentoon. On hyvä kiinnittää oppilaiden huomio kielen kosketukseen eri ääntöpaikoissa. Havainnollistamisessa voidaan käyttää apuna mm. kuvia ääntöväylästä ja peilejä. Opittaviin äänteisiin voidaan liittää esimerkkisanat, joista oppilaita muistutetaan kuvin. Lisäksi voidaan käyttää mm. äänneassosiaatioita, joissa opittava äänne yhdistetään ilmiöön tai toimintaan (esim. ampiaisen surina /z/ tai juoman kaataminen pullosta /b/). Pitkien äänteiden tuottamista voidaan demonstroida esim. venyttämällä kuminauhaa samalla kun äännetään. Soinnillisten ja soinnittomien äänteiden eroa voidaan tunnustella kurkulta. Soinnilliset äänteet tuntuvat värinänä aataminomenan ympärillä. Aspiroituneet äänteet voidaan puolestaan tuntea ilmavirtana kämmenselkää vasten, kun se asetetaan suun eteen.

Foneeminen kirjoitus hyödyttää oppilaita ääntämisen oppimisessa ja auttaa hahmottamaan ääntämisasun ja kirjoitusasun erillisinä. Äänneasun erottaminen kirjoitusasusta on tärkeää, ja kirjain-äännevastaavuutta on syytä opettaa. Tämä on hyvä aloittaa tekemällä oppilaat tietoisiksi siitä, että joissakin kielissä, kuten suomessa, kirjain-äännevastaavuus on läpinäkyvä (yhtä äännettä vastaa yleensä yksi kirjain), kun taas monissa Suomessa opetettavissa kielissä suhde on monimutkaisempi.

Tutkija Elina Tergujeff
Jyväskylän yliopisto

OPS 2016 -logo