Kielioppi

Oppilaat tarvitsevat tietoisuutta siitä, miten kieliopin sääntöjä voi kirjata ylös haluamaansa muotoon. Niistä voi tehdä visuaalisen kaavion, sanat voi herättää henkiin ja kertoa niistä tarinan, säännöistä voi keksiä rap-sovituksen tai mahdollisimman mieleenpainuvan esimerkin jne. Opettaja voi ottaa esille uudentyyppisen sääntöjen esitystavan aina silloin tällöin ja kehottaa oppilaita kokeilemaan sitä.

Oppilaat tarvitsevat kokonaisuuksia ja opastusta kokonaiskarttojen laadintaan, jotta kielioppi ei jäisi sirpaleiseksi. Kaikki yhteenkuuluvat osat kerätään yhdelle vihon aukeamalle. Eri väreillä merkitään olennaiset ja vähemmän tärkeät asiat, poikkeukset ja esimerkit. (Kokonaisuuskarttaan voi jäädä myös aukkoja tai vain mainintoja tulevasta silloin kun asian täydennys opetellaan vasta myöhemmin.) Yleensäkin kaikinpuolinen visuaalisuus auttaa kieliopin opettelemisessa.

Opeteltavasta asiasta on tuotava esille hyöty ja sovellettavuus käytännön elämässä. Elävän elämän kommunikaatiotilanteita painottavat (mielellään suulliset) harjoitukset ovat siksi olennainen lähtökohta.

Selitysten hakeminen – ja keksiminen – on tarpeellinen opiskelustrategia: on vaikea painaa mieleensä sääntö, jos ei tiedä sille selitystä. Selityksen voi myös keksiä itse, kunhan se on selkeä ja mieleenpainuva. (Esimerkiksi: "Useimmilta englannin apuverbeiltä puuttuvat taivutuspäätteet ja aikamuodot, koska ne ovat 'apupoikia' eli ne eivät vielä osaa kaikkien muotojen muodostusta. Samasta syystä ne eivät koskaan esiinny lauseessa yksin vaan niiden mukana on aina ammattilaisverbi eli pääverbi.")

Tutkivan oppimisen periaatteita kannattaa hyödyntää myös kieliopissa. Oppilaat voivat itse päätellä säännön annetun aineiston perusteella. On ylipäätänsä hyvä, jos oppilas huomaa itse jonkin muodon tarpeellisuuden. Esimerkiksi vertailuasteita voi lähteä opettamaan antamalla oppilaille tehtäväksi verrata kahta talon kuvaa keskenään: kun oppilaat huomaavat, etteivät he osaa vertailuasteita, he kysyvät opettajalta apua.

Teksti: Kari Moilanen