Tarinasta kuvaksi

Kuvan kerronnallisia elementtejä opitaan, kun lähdetään tekemään kuvia

  • jostain itselle läheisestä kokemuksesta tai tapahtumasta
  • satujen ja tarinoiden pohjalta
  • omien havaintojen pohjalta
  • muistikuvien ja mielikuvien pohjalta.

Kuvakerronnan lähtökohtana voi olla myös taidekuva, lehtikuva tai mainoskuva.

  • Kuvaan rinnastetaan muita kuvia, joita löydetään lehdistä, internetistä tai kirjoista.
  • Kuvaan rinnastetaan kuvia, joita on itse piirretty tai maalattu.
  • Kuvaa voidaan jatkaa piirtämällä tai maalaamalla.
  • Kuvista voidaan rakentaa kollaaseja kokoamalla useita kuvia ja jatkaa kokonaisuutta maalaten tai piirtäen.
  • Kuvaa voidaan muokata digitaalisesti liittämällä kuvaan muita kuvia internetistä tai omia digikuvia tai käsittelemällä kuvia piirrosohjelmilla.

Kuvien rinnastaminen tuo kuville aina uusia merkityksiä. Kahta kuvaa rinnakkain tarkastelemalla löydetään kummastakin kuvasta paljon uusia asioita, jotka liittyvät kuvan ilmaisuun, viestiin, tekniikkaan tai sisältöön.

Kuvakirja on monella tapaa tärkeä lapselle, mutta se on myös hyvä taidekasvatuksen väline. Esteettinen, kauneusarvoja koskeva viesti kulkee siinä tarinan mukana ja vaikuttaa lapsen kauneuskäsityksien muovautumiseen. Suomalaisten lastenkirjojen kuvitukset ovat seuranneet oman aikansa kuvataiteen ilmaisukieltä ja tyyliä.

Kuvakirjojen kuvia tarkastellaan yhdessä tarinan juonen kanssa. Eläytyminen satuun tai tarinaan syventää kuvaan eläytymistä. Kuvan kerronnallisia elementtejä haetaan oppilaiden kanssa kyselemällä kuvasta ja luettelemalla, mitä kuvassa on. Yhdessä voidaan löytää kuvasta mahdottomia asioita, asioita, joita vain mielikuvitus voi tuoda tullessaan. Kuvakirjan kuvasta voidaan myös itse keksiä uusia tarinoita ja kertoa niitä muille.

Kuvan esteettiseen ilmaisuun tutustaan tarkastelemalla, millaisia ovat värit ja viivat, mitkä asiat ovat edessä ja mitkä takana, kuinka tilavaikutelma on saatu aikaan tai millaisia häivytyksiä kuvan väripinnoissa on. Oppilaat kokeilevat kuvan värisävyjen sekoittamista itse liiduilla tai vesivärein. Näin saadaan kuvittajan oma väripaletti. Oppilaat voivat pareittain löytää kuvista uusia asioita, tarkastella värejä, valöörejä tai suuruussuhteita. Kuvasta yritetään yhdessä löytää sen tärkein kohta, johon katse kiinnittyy.

Tarkastellaan kuvassa esitettyä liikettä ja niitä keinoja, joilla liikettä on saatu aikaan. Vauhtiviivat, viivan elävä käyttö tai ihmisten ja eläinten asentojen kuvaaminen ovat keinoja, joilla piirretyssä kuvassa luodaan liikkeen vaikutelmaa.

Tärkeää on säilyttää kuvan tarkastelussa lapsen oma suhde kuvaan. Näin kuvan analysoinnista ei tule kuivakkaa tekniikkaa, vaan elävää kuvan tutkimista ja mielikuvituksen siivittämistä.

Rudolf Koivun (ks. Rudolf Koivun ystävät ry) ja Maija Karman (ks. Suomen nuorisokirjallisuuden instituutti) kuvitukset herättävät myös nykylasten herkkyyttä kauneudelle. Tove Janssonin (ks. esim. Tampereen taidemuseon Muumilaakso) kuvitukset tuovat lasten ulottuville modernin kuvakielen yksinkertaista tyylikkyyttä. Mika Launiksen (kuvittanut mm. Harry Potterien kannet) tai Salla Savolaisen kuvitukset kertovat nykyajan kuvakielellä.

Teksti: Sirkka Laitinen

Salla Savolaisen kuvitusta kirjaan Vesta-Linnea ja Hirviöäiti.

Salla Savolainen on riemastuttava realisti, joka kuvittajana on jo vakiinnuttanut asemansa suomalaisen lastenkirjataiteen kentällä. Kunnialistalle on valittu hänen kuvittamansa tarina VESTA-LINNEA JA HIRVIÖ-ÄITI (Tammi 2001). Kuvakirjan tarinassa tarkastellaan pienen Vesta-Linnean ja hänen äitinsä suhdetta. Heti aluksi tyttö saa äitinsä suuttumaan, koska kieltäytyy pukemasta päälleen sukkahousuja, ja he ajautuvat hankalaan murjottamistilanteeseen, josta on vaikeaa päästä ulos. Lopulta anteeksianto kuitenkin löytyy… Kirjan tarina on lapsiperheen arjen kuvausta, ja siksi sen referoiminen ei tee kirjalle täysin oikeutta.

Kuvituksella on tällaisessa tarinassa aivan ratkaiseva rooli. Kuvitus parhaimmillaan avaa tekstiin lisää ulottuvuuksia, näyttää vaikkapa vakavien asioiden koomisen puolen ja auttaa nauramaan myös itselleen. Vesta-Linnean raivokohtaus on kuvattu sarjakuvan tapaan, jossa itkeminen, lattialle heittäytyminen, ulvominen ja kieriskely näyttää todella hullunkuriselta. Salla Savolaisella on erinomainen draaman taju ja taito rakentaa kuvallista kertomusta

Salla Savolaisen viiva on terävä, ohut ja musta. Viiva soljuu eteenpäin rakentaen seinätapetin kuvioita tai puiden lehvästöä. Esineiden ääriviivat tai vaatteiden laskokset Savolainen piirtää moneen kertaan, ikään kuin etsien oikeaa muotoa. Näin viiva rakentaa liikkeen vaikutelmaa, korostaa muotoa ja kolmiulotteisuutta. Vesta-Linnean kodin kuvaamisessa kuvittaja on innostunut esineistä: lukijalle tuottaa suurta hupia tutkia kuvien lukuisia yksityiskohtia. Esineetkin kuljettavat tarinaa eteenpäin ja ilmaisevat tunnelmaa. Onneton äiti istuu keittiössä, jossa astiat vyöryvät tiskialtaasta ja onneton Vesta-Linnea leikkii surullisena leluillaan, jotka kyyhöttävät nurkassa. Väritys pysyttelee pinnassa eli Savolainen ei käytä väriä varjostamiseen. Väri paremminkin myötäilee piirustusta – asteikko on viritetty murrettujen perusvärien ja vastavärikontrastien varaan, useimmiten punainen ja vihreä tai sininen ja oranssi rinnastetaan keskenään. Salla Savolainen piirtää tarinoiden henkilöhahmot karikatyyrimäisinä. Aikuiset ovat pitkiä, venytettyjä hahmoja ja lapset pyöreäposkisia rimppakinttuja. Henkilöhahmot tuntuvat olevan alituisessa liikkeessä: ihmiset kumartelevat, ojentelevat, kurkottelevat, ottavat ja antavat. Jopa puut ja talotkin tuntuvat kallistelevan itseään. Salla Savolaisen ilmaisussa yhdistyy klassinen kuvakirjojen kotimaailma ja raikas, liioitteleva ja persoonallinen huumori (Elisse Heinimaa)