Milloin arviointi on eettisesti kestävää?

Koululaisen vatsaa kipristää illalla: huomenna taas matikan kokeet. Kevättodistuskin jännittää: mikä numero tulee äikästä ja kuviksesta? Kehnosti menneen bilsankokeen jälkeen huolettaa: onko minusta mihinkään, mitä kotona nyt sanotaan? Enkusta on kuutonen: mistähän se on tullut, kun mielestäni osaan paremmin, mitä minun pitäisi oikein tehdä?

Kehittämisen vipusimeksi ja oppimisen avuksi tarkoitettu arviointi aiheuttaa oppilaissa monenlaisia tunteita, eikä sitä koeta aina innostuksen aiheeksi. Mitä opettajien pitäisi tästä ajatella?

Arviointi eettisenä toimintana

Peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa todetaan arvioinnista: ”Opintojen aikaisen arvioinnin tehtävänä on ohjata ja kannustaa opiskelua sekä kuvata, miten hyvin oppilas on saavuttanut kasvulle ja oppimiselle asetetut tavoitteet. Arvioinnin tehtävänä on auttaa oppilasta muodostamaan realistinen kuva oppimisestaan ja kehittymisestään ja siten tukea myös oppilaan persoonallisuuden kasvua.”

Sitaattiin on kiteytynyt monia merkittäviä arviointieettisiä periaatteita. Arviointi tarkoittaa arvon tai ansion osoittamista. Se siis velvoittaa pohtimaan oppilaan toiminnasta, mikä siinä on – hieman kärjistäen sanottuna – hyvää tai pahaa, oikein tai väärin. Arvot ja eettinen harkinta ovat kaikessa kasvatuksessa ja opetuksessa läsnä, sillä esimerkiksi tavoitteiden, oppisisältöjen ja opetusmenetelmien valinta perustuu arvoihin. Siten myös arviointi kantaa eettisiä viestejä.

Arvioinnin tärkeitä arvoja ovat ainakin reiluus, oikeudenmukaisuus, läpinäkyvyys, motivoivuus oppimiseen sekä pysyvyys ja osuvuus. Jokaisen tulee saada palautetta oppimisestaan ansioidensa mukaan, kaikilla pitää olla periaatteellinen mahdollisuus onnistua, ja arvioinnin perusteiden täytyy olla oppilaiden tiedossa. Arviointia ei ole ensisijaisesti tarkoitettu vain menneiden tapahtumien tuomarointiin (feedback), vaan oppimisen tukemiseen tulevaisuutta (feedforward) varten. Pysyvyys ja osuvuus tarkoittavat, että arvioinnin sattumanvaraisuutta pitää välttää ja käyttää oikeita arviointimenetelmiä oikeisiin kohteisiin.

Arvot ja eettisesti kestävä arviointi

Edellä olevista näkökohdista seuraa esimerkiksi, että oppilasarvioinnissa tarvitaan erilaisia menetelmiä. Oppilaan tulee voida näyttää edistymistään ja osaamistaan monella tavalla. Näin jokaiselle oppilaalle tarjoutuu mahdollisuus onnistua. Toistuvat kirjalliset kokeet eivät anna esimerkiksi lukihäiriöiselle tai suullisesti lahjakkaalle oppilaalle onnistumisen mahdollisuutta. Ne mittaavat erityisesti kognitiivista osaamista, joka on koulun tärkeä, muttei suinkaan ainoa tavoitealue. Oppilaiden keskinäinen vertailu ja siihen helposti liittyvä kilpailu eivät tutkimusten mukaan motivoi sen paremmin lahjakkaita kuin oppimisvaikeuksissa kamppailevia oppilaita.

Siksi nykyisten arviointiohjeiden mukaan oppilaiden edistymistä tulee peilata opetussuunnitelman tavoitteisiin ja osaamista kuvauksiin hyvästä osaamisesta tai perusopetuksen päättövaiheessa päättöarvioinnin kriteereihin. Eri oppiaineissa on mahdollista käyttää esimerkiksi suullisia esityksiä tai esitelmiä, keskusteluja, näyttelyitä, portfolioita, esseitä ja käytännön työsuorituksia osaamisen monipuoliseen arviointiin.

Arviointiperusteiden kriteerien ja oppimisen tavoitteiden pitää olla selvästi tiedossa. Näin oppilas voi sitoutua opiskeluun ja luottaa siihen, että saa opettajalta pitkin matkaa hyödyllistä palautetta käyttäytymisestään, työskentelystään ja osaamisestaan. Arvioinnin ajoitusta kannattaa miettiä siksi, että jos lukukauden tai opetusjakson lopuksi vain ”mitataan” oppimista, se ei välttämättä valaise oppilaalle, mihin hänen pitäisi jatkossa kiinnittää huomiota. Omien vahvuuksien ja parantamista kaipaavien alueiden tunnistaminen silloin, kun niihin vielä voi vaikuttaa, on eettisesti tärkeä näkökohta. Humanistisen ihmiskäsityksen mukaan oppilailla on oikeus tulla kohdelluiksi kehittyvinä itseisarvoisina yksilöinä, ei opettajan ja koulun – jopa koulun ulkopuolisten tahojen – arviointitoimien kohteina.

Monesti juuri arvioinnilla voidaan tehokkaasti säädellä, millaiseksi koulutyö muodostuuja miten se koetaan. Jos opettaja vaatii yksilöllistä suoriutumista kokeissa ja suosii (ulkoa) muistamista edellyttäviä tehtäviä, oppilaat alkavat ennakoida ja jopa laskelmoida näin tunnistettavaa oppimista. Silloin koulun laaja-alainen sivistyksellinen tehtävä kapeutuu. Jos opettaja rohkaisee itsearviointiin, käyttää monipuolisia arviointimenetelmiä ja pyrkii vahvuuksia etsien kannustamaan oppimisen haasteiden ratkaisemiseen, oppilaat ryhtyvät tavoittelemaan näitä odotuksia vastaavia opiskelukäytänteitä. Siten heidän autonomisuutensa ja ongelmanratkaisukykynsä vahvistuvat asteittain.

Arvioinnin arvoihin voidaan lukea myös tietty vaativuus ja mahdollisuus erinomaisuuden osoittamiseen, koska esimerkiksi opettajan oppilaaseen kohdistamat odotukset parantavat tutkitusti oppimista. Jos näitä kuitenkin korostetaan kilpailullistuvassa yhteiskunnassa liikaa, oppilaat alkavat tuntea koko ihmisarvonsa olevan kiinni hyvästä koulumenestyksestä tai ylipäätään suorittamisesta ja sen jatkuvasta osoittamisesta. Tuloksena voi olla koulukielteisyyttä, masennusta tai epäsosiaalista käyttäytymistä. Tässä suhteessa opettajien on muistettava eettinen kasvatusvastuunsa keskenkasvuisten oikeuksien puolustajina sekä heihin kohdistuvien ulkoisten paineiden suodattajina.

Ei siis ole lainkaan sama, minkä henkistä arviointiarkea kouluissa opettajan kannattelemana eletään. Opettaja on arviointiasioissa melkoinen vallankäyttäjä ja sellaisena monille oppilaille jopa pelottava hahmo. Pelko ruokkii riippuvuutta, eikä siten kuulu hyväksyttäviin kasvatuskäytänteisiin. Helposti lähestyttävä ja luotettavuutta viestivä opettaja puolestaan rohkaisee oppilaita yrittämään ja kokeilemaan rajojansa.

Suuria arviointieettisiä periaatteita

Eettiseltä kannalta arvioinnissa voidaan tähdentää viittä isoa periaatetta. Ihmisarvon kyseenalaistamattomuuden periaatteen vuoksi oppilaan autonomiaa eli itsemääräämisoikeutta kunnioitetaan ja edistetään. Se tarkoittaa vaikkapa arviointiperusteiden julkisuutta ja itsearvioinnin edistämistä. Oppilaita ei saa esimerkiksi nöyryyttää, rangaista tai manipuloida arvioinnilla. Toiseksi hyvän tekemiseen opettaja sitoutuu syvästi ammattietiikkansa puolesta: hän on lasten ja nuorten kasvun palveluksessa riippumatta siitä, pitääkö hän henkilökohtaisesti heistä. Palvelutehtävä – josta voidaan puhua myös huolenpidon (caring) etiikkana – velvoittaa arvioinnissa ottamaan huomioon, millaisella palautteella ja ohjauksella kukin oppilas voi käyttää parhaiten henkiset ja fyysiset lahjansa.

Haitan välttäminen on tavallaan hyvän tekemisen kääntöpuoli, mutta silti erikseen pohtimisen arvoinen periaate. Huonosti tehdyllä arvioinnilla tai palautteen ja ohjauksen puuttumisella voi olla esimerkiksi oppilaan itsetunnolle vahingollisia seurauksia. Lyöty voidaan nujertaa lopullisesti arvioinnilla, jopa tahattomasti tai ainakin ajattelemattomasti. Lahjakas oppilas puolestaan voi taantua, ellei hän saa kehitystään motivoivaa ohjausta ja palautetta.

Oikeudenmukaisuus lienee yksi vankkumattomimmista arviointieettisistä periaatteista, eli Platonin sanoin tulee "antaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu". Reilu, tasapuolinen ja kohtuullinen arviointi ei tarkoita, että kaikkia oppilaita esimerkiksi heidän etnisestä taustastaan tai erityisen tuen tarpeistaan riippumatta arvioidaan pilkulleen samalla kaavalla. Arviointi on suhteutettava opetussuunnitelmassa asetettujen tavoitteiden lisäksi oppilaan omaan tasoon ja edistymiseen, ja tarvittaessa arviointitiedon keruumenetelmiä on muunneltava. Arvioinnin huolenpito-näkökulma tarkoittaa, että myös huono-osaisten ääni tulee saada kuuluviin, ja heidän oikeuksiaan oppimiseen ja sitä tukevaan palautteeseen pitää puolustaa. Kohtuullisuus merkitsee pidättäytymistä oppilaiden yhtämittaisesta arvostelusta. Esimerkiksi viidesluokkalaisia saatetaan istuttaa 40–50 kirjallisessa kokeessa lukuvuoden aikana, ja yläkouluissa riski koesumaan on vielä suurempi, elleivät opettajat yhteisesti kiinnitä asiaan huomiota. Sikakaan ei liho sillä, että sitä punnitaan joka päivä; se lihoo hyvillä eväillä.

Uskollisuus tarkoittaa lojaaliutta ja lupausten pitämistä. Opettaja joutuu oppilaan silmissä jokaisessa arviointitilanteessa helposti erikoiseen valoon: häntä siihen saakka auttanut opettaja siirtyy ”tuomariksi”, jolla on valta esimerkiksi määrätä oppilaalle numero, joka kirjoitetaan lähtemättömästi todistukseen. Opettajan myönteinen auktoriteettius oppilaaseen syntyy vain siitä, että arviointiperiaatteet ja -prosessit ovat avoimet. Arviointi voi olla vielä uuden oppimisen mahdollisuus, kun se toteutetaan luottamuksen ilmapiirissä. Kyse on siis enemmän hengestä ja asenteesta kuin tekniikasta ja normeista. Esimerkiksi numeerisen arvostelun korvaaminen sanallisella ei lievennä tai poista arvioinnin haittoja automaattisesti. Olennaista on auttaa oppilasta ymmärtämään omaa oppimistaan ja ottamaan siitä vastuuta.

Tunnustusta ja yhteistyötä

Jokaiselle ihmiselle on tärkeää iästä riippumatta, että hän saa myönteistä palautetta ja rakentavaa ohjausta. Mitä nuoremmista oppilaista on kyse, sitä merkittävämpää kannustaminen ja vahvuuksien osoittaminen on. Kasvaminen edellyttää tietysti kritiikkiä ja kehittämiskohteiden osoittamista, mitä on helpompi kestää ja käsitellä, kun rinnalla huomataan julkisesti myös hyvät puolet. Saamatta jääneen huomion ja tunnustuksen hakemisessa lapsi tai nuori voi sortua myöhemmin jopa äärikeinoihin.

Opettaja on oppilaalle merkittävä aikuinen ja auktoriteetti, jonka näkemyksillä on vaikutusta niin hyvässä kuin pahassa. Arvioijana opettaja on vallankäyttäjä, jonka tulee olla syvästi tietoinen tehtävänsä eettisistä vastuista ja kirjoittamattomistakin säännöistä, mikä on oppilaan tulevaisuutta ajatellen hyvää ja oikeaa. Toisaalta tulevaisuuden liiallisella ennakoinnilla voidaan koululaisia ahdistaa, joten arvioinnissa tulisi muistaa arvostaa tätä hetkeä, nykyistä osaamista ja keskeneräisyyttä. Joskus pitää siis katsoa tarkasti lähelle voidakseen nähdä myöhemmin kauas. Tämä muistuttaa näkemyksestä, että etiikassa on enemmän kyse vastuussa olemisesta kuin oikeassa olemisesta.

Kotien ja koulujen tulee yhdessä keskustella arvioinnin motivoivasta ja oppimista edistävästä päätehtävästä ja miettiä, mikä on oikein, reilua ja kohtuullista ja miksi. Jos kodit peräävät numeroarvosanoin tapahtuvaa ”rankinglistausta” ja jatkuvaa kilpailua paremmuudesta, mutta koulu näkee opetus- ja kasvatusvastuun kantamisen aivan toisella tavalla, väliin jäävä koululainen joutuu kärsijäksi.

Arviointi voi parhaimmillaan olla mukavaa ja palkitsevaa niin oppilaalle kuin opettajalle. Vastavuoroiset ponnistelut oppimisen edistämiseksi tulevat näkyviksi ja tunnustetuiksi, mikä lisää osaltaan oppimisluottamusta. Työskentelyn sopivasti eteenpäin kurkottava ote mahdollistaa yrittämistä ja erehtymistä ilman sosiaalisen häpeän tai arvottomuuden tunnetta. Tämä on tärkeää myös murrosikäisille, vaikka heidän ulkoinen käyttäytymisensä erehdyttäisi aikuiset luulemaan jotain muuta.

Lisälukemistoa:

  • Atjonen, P. 2007. Hyvä, paha arviointi. Helsinki: Tammi.
  • Atjonen, P. 2005. Arviointi opetuksen ja oppimisen tueksi. Teoksessa H.K. Lyytinen & A. Räisänen (toim.) Kehittämissuuntaa arvioinnista. Koulutuksen arviointineuvoston julkaisuja 6, 143–152. 
  • Atjonen, P. 2005. Eettisesti laadukas opetus. Teoksessa O. Luukkainen & R. Valli (toim.) Kaksitoista teesiä opettajalle. Jyväskylä: PS-kustannus, 53–66.
  • Mittaamisen markkinoilla (Päivi Atjonen toimittaja Päivi Spåren haastattelussa).
professori Päivi Atjonen