Aihealueiden käsittelytapoja

Koska tavoitteena on saada oppilaat käsittelemään heille tärkeitä asioita ja itse kehittämään omia taitojaan, tulee ET-tuntien käytön suunnittelussa kuulla myös oppilaita ikäkauden mahdollistamalla tavalla. Kun opettaja hahmottaa jaksoja ja opetuksen etenemistä, on esimerkiksi Engeströmin hahmottamasta hyvän opetuksen mallista varmasti hyötyä. Perusajatuksena on “vähän, mutta hyvää”, ts. tutkitaan syvällisesti ja perusteellisesti valitut aiheet, eikä laukata yksittäisiä tuokioita eri teemoista. Näin suunnitellaan aina useamman oppitunnin kokonaisuuksia, esim. parin kuukauden mittaisen jakson työskentelyä.

Oppilaiden tulee motivoitua jaksoon, olla selvillä siitä, miksi tätä opiskellaan. Alkuvaiheessa tarvitaan orientoituminen, kytkentä oppilaan aiempaan tietoon - mistä tässä on kysymys. Vasta tämän jälkeen oppilas voi itse tutkia, saada tietoa ja jäsentää asioita - tehdä hypoteeseja ja todeta alustavasti: näin se on. Tiedon pohjalta pitää voida toimia, soveltaa opittua ja arvioida, oliko ajatus tai teoria oikea sekä korjata sitä uusien havaintojen pohjalta. Jakson päättää arviointi siitä, mitä jaksolla saatiin aikaan, tuotosten esittely muulle koululle, oman oppimisen arviointi ja kokemusten analysointi seuraavan jakson varalle.

Moraaliseen kasvuun ja ihmissuhteisiin liittyvien teemojen omin työtapa on erilaisten ongelmien ja dilemmojen pohdinta. Pääosa työskentelystä on keskustelua, mutta myös muunlaista tiedonhankintaa saatetaan tarvita samoin kuin esim. erilaisten näkökulmien kokeilemista roolileikissä tms. Opettajan tehtävänä on sekä keskustelun organisointi että siihen osallistuminen. Samoin opettajan tehtävä on auttaa oppilaita löytämään tarvittavia faktatietoja yms. Vasemmassa valikossa esimerkkidilemma, jonka avulla oppilaitten ajattelua voi samalla kartoittaa.

Kulttuuri-identiteettiin liittyvistä aiheista osa on havaintojen tekemistä ympäristöstä ja niitten työstämistä. Osa edellyttää havaintoja menneestä ajasta tai maantieteellisesti tavoittamattomasta, jolloin ratkaisevaa on, millaisten välineitten käyttöön opettaja ohjaa oppilaat. Erityisenä vaarana on, että opettaja käsittelee aihetta pelkästään oman kokemuksensa ja viitekehyksensä varassa, eivätkä oppilaat pääse mukaan. Esimerkiksi uskontoja ja eri kulttuuripiirejä käsiteltäessä kristinuskoon vertaaminen saattaa tuntua opettajasta luontevalta, mutta ei auta oppilaita asioitten hahmottamisessa, koska kristinusko ei ole heille omakohtaisesti tuttua. Myös valmiitten tietopakettien antaminen katsomuksista johtaa helposti outoon tulokseen: oppilaat omaksuvat kokoelman stereotypioita ja kummallisuuksia eikä hyväksyvää ymmärtämistä erilaista ajattelua kohtaan synny. Myös tämäntyyppisiin aiheisiin pitäisi pyrkiä tutustumaan oppilaitten oman elämän kysymysten kautta, nostaa esiin yleisinhimillisiä teemoja, erilaisia ajattelumalleja  ja ns. ikuisia kysymyksiä. Yksi hedelmällinen tapa olisi tarkastella eri kulttuurien vastauksia niihin kolmeen kysymykseen, johon kaikki maailmankatsomukset ottavat kantaa: Mitä on olemassa?  Mikä on totta? (eli millainen maailma oikein on) ja Mikä on hyvää? (eli mikä on arvokasta, miten toimien tulee onnelliseksi). Yleissivistyksen nimissä vaadittavaa faktatiedon määrää ei pidä liioitella, ja pääpainon tulisi olla siinä, että annetaan välineitä erilaisten ilmiöitten tutkimiseen ja analysoimiseen.

Yhteiskuntasuhteeseen ja kansalaisetiikkaan kuuluvat teemat pitävät sisällään paljon sellaista, jonka pohjalta voi toimia. Demokratian ja oikeudenmukaisuuden ongelmat ovat läsnä koulun arkipäivässä, ja omaan ympäristöön voidaan myös pyrkiä vaikuttamaan. Yhteisön toiminnan analysointi on antoisaa ja auttaa toimimaan positiivisesti, vaikkei epäkohtia usein voidakaan korjata.

Teksti: Satu Honkala, Kimmo Sundström ja Ritva Tuominen