Uskonnon teemakokonaisuudet alkuopetuksessa

Evankelisluterilaisen uskonnon vuosiluokkien 1–5 teemakokonaisuuksien otsikot Luottamus ja turvallisuus, Arvokas ja ainutlaatuinen elämä, Raamatun kertomuksia ja opetuksia, Eettisyyteen kasvaminen, Luterilaisen kirkon elämä ja Oppilaita ympäröivä uskonnollinen maailma kuvaavat jo itsessään opetuksen sisällön laajuutta. Siksi on aiheellista kysyä, mitä on syytä painottaa ensimmäisillä vuosiluokilla. Teemakokonaisuudet ovat osittain päällekkäisiä tai sisäkkäisiä. Niihin sisältyviä aiheita otetaan opetuksessa esille lukuvuoden eri vaiheissa tarpeen ja ajankohtaisuuden mukaan. Joidenkin teemakokonaisuuksien voidaan ajatella painottuvan vahvasti jo alkuopetuksessa, toisten taas luontevammin 3.–5. vuosiluokilla. Tärkein periaate lienee se, että teemoja ja niihin sisältyviä aiheita otetaan opetuksessa esille loogisessa järjestyksessä; kristinuskon keskeiset asiat eivät saa hukkua epäolennaisuuksiin. Toinen periaate on, että aiheita tulee käsitellä tavalla, joka on oppilaan psyykkisen ja kognitiivisen kehitysvaiheen kannalta mielekäs.

Olennaista on, että aiheen käsittely ei saa olla liian vaikeaa, vaan sen täytyy olla sopivaa oppilaiden ikäkauden ajattelun tasolle. Yleisohjeena voi pitää, että opetuksen tulee koskettaa lapsen tunne-elämää tai aikaisempia tietoja ja kokemuksia ollakseen mielekästä ja innostavaa. Joskus apuna voi uskonnon opetuksessa olla esine, jonka avulla lapselle avautuu konkreettinen yhteys hänen omaan kokemusmaailmaansa. Sen avulla voi edetä konkretiasta määrittelemään tuttuja ja uusia käsitteitä ja jakamaan kokemuksia. Kontekstuaaliselle teologialle ominainen piirre on se, että kristillistä sanomaa tulkitaan tietyn ihmisryhmän elämäntilanteeseen. Kasvatuksessa kontekstuaalisuus tarkoittaa lähinnä sitä, että opetuksen lähtökohtana ovat oppilaiden omat kokemukset ja ajatukset, jotka ovat riippuvaisia heidän elinympäristöstään ja muusta elämäntilanteestaan. Tämä ei sinänsä ole uutta uskonnonpedagogiikassa, jossa oppilaiden elämänkysymykset -käsite on ollut käytössä jo vuosikymmenten ajan.

Kasvatustieteessä viime aikojen keskeisimpiin käsitteisiin on kuulunut konstruktivismi sen eri muodoissaan. Tiivistetysti konstruktivismilla tarkoitetaan lähinnä oppimisen rakentumista aikaisempien tietorakenteiden varaan siten, että oppija itse on aktiivinen toimija. Kontekstuaalisuuden kanssa tämä periaate sopii hyvin uskonnon opetukseen. Uskonnon opetuksessa on paljon ainesta, joka toistuu vuosiluokalta toiseen, mutta joka toistuessaan saa uusia näkökulmia, rikastuu ja syvenee. Esimerkkeinä voidaan pitää tiettyjä raamatunkertomuksia, joiden avulla kristinuskon perusasiat opetetaan, samoin kuin kirkkovuoden juhliin liittyviä traditioita.

Esiopetuksen työtavoilla on paljon annettavaa 1.–2. vuosiluokkien opetukselle. Kuusivuotiaan tapa oppia on paljolti samanlainen kuin seitsemän- tai vielä yhdeksänvuotiaankin. Luku- ja kirjoitustaidon saavuttaminen toki muuttavat opiskelun luonnetta. Uskonnon opetuksessa ne ovat välineitä, joita otetaan käyttöön yhä enemmän. Kahdella ensimmäisellä vuosiluokalla on silti syytä korostaa toiminnallisia työtapoja. Parhaimmillaan uskontotunti on rauhallinen kerronnan ja keskustelun, yhdessä toimimisen ja lämpimän yhdessäolon hetki. Jokaisella oppilaalla on mahdollisuus kokea onnistumista ja osaamista omasta tietojen ja taitojen tasostaan riippumatta. Uskonnon opetuksen perinteisissä työtavoissa on paljon säilyttämisen ja kehittämisen arvoista. Toiminnallisuuden ja hiljaisen työskentelyn rytmittäminen ja oppimistavoitteille kulloinkin sopivan oppimisympäristön luominen on tärkeää.

Teksti: Vuokko Kortekangas-Malkavaara