Pienryhmäisen uskonnonopetuksen pedagogiikkaa

Koulussa vähemmistöuskontojen opetus mielletään tavallisesti ns. pienryhmissä tapahtuvaksi. Määritelmä on pätenyt aina uuden perusopetuslain voimaantuloon 1.1.2003 saakka kaikkiin uskontoihin. Sen jälkeen ainakaan ortodoksisen uskonnon osalta ei voida enää puhua perinteisessä mielessä pienryhmäopetuksesta. Opetusryhmiä kun voidaan muodostaa perusopetuksen luokilta 1-9. Muiden vähemmistöuskontojen osalta tilanne on sama, mutta ryhmät eivät ole kasvaneet siinä suhteessa kuten ortodoksisessa opetuksessa on käynyt.

Ryhmän heterogeenisyys

Suurin opettajan haaste tarkoituksenmukaisen opetustilan järjestymisen jälkeen on opetusryhmän moninainen heterogeenisyys. Oppilaiden keskinäinen erilaisuus korostuu uskonnonopetusryhmässä tavallista luokkatilannetta enemmän. Oppilaat ovat eri-ikäisiä. Heillä ei ole yhteistä oppisisältöä opiskeltavanaan. Heidän omaan uskontoon liittyvät kokemukset, tiedot, taidot ja muut valmiudet ovat erilaiset. Heidän kognitiivinen kehitysikä ja koulunkäyntivalmiudet vaihtelevat samanikäisten kesken.

Opetus vaatii erityispedagogiikkaa. Opettaja on usein tilanteessa, jossa hänen tulisi opettaa kolmea oppikuntaa samalla tunnilla. Tavallinen yhdysluokkaopetuksen pedagogiikka ei toimi tällaisessa opetusryhmässä perinteisellä tavalla. Kolmea tai useampaa oppikuntaa ei voi laittaa vuorottelemaan äänekkään ja hiljaisen työskentelyn välillä yhden oppitunnin aikana. Koulua vaihtavan tai oppilaita toiselta koululta odottavan opettajan opetukseen käytettävissä oleva ns. ”tehokas peliaika” on 20–25 minuuttia. Nopeatempoisen opetusrytmin oppimistuokioiden on oltava riittävän aktiivisia ja mukaansa tempaavia, mutta samalla perustua oppilaiden valmiuksiin.

Usein on kuitenkin niin, että ryhmässä on myös oppilaita, joiden äidinkieli ei ole suomi, joillakin on oppimisvaikeuksia tai uskontotunnin ajaksi erityisopetuksen oppilas siirtyy kyseiseen ryhmään. Usein uskonnon opettaja joutuu toimimaan tällaisessa ryhmässä ilman avustajaa, toisin kuin monissa muissa aineissa ja luokkatilanteissa. Miten käy oppimäärien saavuttamisen, kun ryhmän opettamiseksi jo itse oppimistilanne on lähtökohdiltaan monessakin mielessä epäpedagoginen? 

Sankariopettajan peliviuhka

Sankariopettaja ottaa tilanteen haltuun yhteisellä oppitunnin alulla liittyen esimerkiksi kirkkovuoden ajankohtaiseen teemaan – tulevaan tai jo menneeseen juhlaan tai tapahtumaan. Ajankierron lisäksi yhteiseen aloitukseen sopivat oppilaita lähellä olevat tai muut ajankohtaiset teemat.

Opettajan pedagogiset ratkaisut heterogeenisessä pienryhmässä painottuvat eriyttämiseen, yhtenäistämiseen ja periodiostamiseen sekä pitkäjänteiseen suunnitteluun ja näiden didaktiseen vuorotteluun. Oman uskonnon ja muut soveltuvat sidosryhmät tuovat opetukseen kokemuksellisuutta ja käytännön ulottuvuutta. Pedagogisessa mielessä on huomioitava se, että mitä nuorimmista oppilaista on kysymys, sitä vähemmän tulisi käyttää oppilaan itsenäistä ja äänetöntä työskentelyä. Uskonnollisen ajattelun kehittymisen ja uskontoon liittyvien kysymysten kannalta keskustelumahdollisuuksien tarjoaminen on esi-ja alkuopetuksessa keskeisessä asemassa.

Eriyttäminen luokassa tapahtuu oppiaineen sisältöjen tai opetusmenetelmien suhteen. Koska opetusryhmässä luetaan vähintään kahta eri oppisisältöä, eriyttäminen on pääasiassa sisältöjen suuntaista, jota opetusmenetelmälliset ratkaisut tukevat. Kasvava menetelmällinen keino on Internetissä olevan materiaalin hyödyntäminen, joskin pienryhmien osalta opetustilat eivät usein tue tätä joustavalla tavalla.

Yhtenäistäminen perustuu samansisältöisten oppisisältöjen käsittelyyn yhdessä koko ryhmän kanssa. Pääasiassa tällaiset teemat liittyvät kirkkovuoden tai ajankiertoon ja sen myötä esille tuleviin juhliin ja tapahtumiin. Kristuksen syntymän ja Ylösnousemuksen juhlan yhteinen käsittely ovat tästä selkeät esimerkit. Yhtenäistämisessä on huomioitava, että opetuksen harjoittamis - tai oppisisällön soveltamisvaiheessa tehtävät eriytyvät riittävän vaativalla tavalla vanhempien oppilaiden osalta. Näin voidaan välttää heidän turhautumistaan ja vaikutelmaa asioiden toistumisesta vuodesta toiseen samalla tavalla.

Periodistaminen (jaksottaminen) voidaan toteuttaa opetusryhmässä esimerkiksi opetusmenetelmien suuntaan. Oppisisältö voidaan opettaa joko itsenäistä tai opettajakeskeistä työtapaa käyttäen. Kyseessä voi olla esimerkiksi kuukauden (4 tunnin) opetusperiodi, jossa oppilaat pääasiassa opiskelevat aiheen itsenäisesti. Opettajan ohjaus tukee oppimista kunkin periodin aikaisen oppitunnin alussa.

Pitkäjänteinen suunnittelu lähtee oppisisältöjen ja opetussuunnitelman hyvästä tuntemuksesta sekä soveltuvien sidosryhmien huomioimisesta opetuksen toteuttamisessa. Opettaja hahmottaa itselleen lukuvuoden keskeiset oppisisällöt ja käytettävissä olevien tuntien/kurssien tuntimäärät. Suunnittelussa hän pyrkii ennakoimaan oppitunteihin vaikuttavat tiedossa olevat lomat ja tapahtumat koulun vuosisuunnitelmasta. Suunnittelun avainperiaatteita ovat em. eriyttäminen, yhtenäistäminen ja periodistaminen.

Oman uskonnon pedagogiikka 

Uskontoon ja sen opettamiseen kuuluu oma kasvatus- ja opetusnäkemys – oman uskonnon pedagogiikka. Se on erottamaton osa oman uskonnon opettamista ja oikein käytettynä tuo mukanaan opettajalle tämän opettamaansa ainetta tukevan pedagogisen vapauden. Tähän pedagogiikkaan (muun muassa kokemuksellisuus, elämyksellisyys, omakohtainen osallistuminen, toiminnallisuus, yhteisöllisyys) perustumatonta opetusta ei voida pitää oman uskonnon mukaisena opetuksena.

Edellä luetellut pedagogiset periaatteet ovat aina kuuluneet uskonnon opettamiseen sen kiinteänä osana. Suurin osa näistä periaatteista on löydettävissä myös yleisistä opetuksen ja oppimisen teorioista (vertaa esimerkiksi vygotskylainen sosiaalikonstruktivismi tai situated congition -ajattelu). Niissä korostetaan tiedon muodostumista sosiaalisesti kulttuurisessa kontekstissa, aitoja oppimistilanteita ja oppimisen ja tiedon sidonnaisuutta oppimistilanteeseen ja tiedon kontekstiin.

Risto Aikonen | Ortodoksisen uskontodidaktiikan lehtori, Joensuun Yliopisto