Miksi uskontoa pitää opettaa koulussa?

Kansainvälistymisen myötä uskonnonopetuksesta on tullut haasteellinen asia koulujärjestelmälle. Ulkomaalaisten osuus Suomessa oli vuonna 2004 1,9 %.

Pakolaisilla ja yleensä maahanmuuttajilla uskonnonopetus voi olla ainoa side kotimaahan. Saadessani Sudanilaisia ortodokseja opetukseen asia korostui erityisesti. Koulun uskontotunnilla he kokivat edes jonkinlaista yhteen- kuuluvuuden tunnetta suomalaisten kanssa. Tämä näkökulma unohtuu usein, vaikka Suomessa otetaan vastaan kiintiöpakolaisia. Pakolaisten kotouttamisessa oman uskonnon opettaminen on arvokas kädenojennus.   

Muutaman Suomessa vietetyn vuoden jälkeen muslimiystäväni arveli, ettei suomalaisilla ole Jumalaa. Tätä sopii miettiä. Tilastojen valossa olemme erittäin kristillinen maa. Muutamat suomalaiset ovat arvelleet että on luovuttava omasta uskonnosta maahanmuuttajien mieliksi. Ei kunnioituksemme siitä kasva, päinvastoin.

On hyvä ymmärtää millainen on vierasmaalaisen naapurin uskonto. Kanssa- käymistä helpottaa jos tietää omasta uskostaankin jotain.

Muualla maailmassa, kuten Venäjällä, on nähty uskonnonopetuksen tarpeellisuus ja etenkin sen puuttumisesta aiheutuneet ongelmat. Itä-Eurooppa on kokeillut yhden sukupolven ajan ”uskonnotonta opetussuunnitelmaa” eikä paluuta vanhaan järjestelmään haluta. Jopa köyhä Romania on organisoinut uskonnon- opetuksen koululaitokseen. Vähemmistötkin saavat oman uskonnon opetusta koulussa tietyin edellytyksin. Pulaa on kuitenkin pätevistä opettajista ja oppimateriaalista. Uskonnon opetuksen tarpeellisuutta korostava näkökulma tuli selkeästi esille Kreikan Voloksessa pidetyssä kansainvälisessä seminaarissa keväällä 2004. Seminaariin osallistui sekä poliitikkoja, uskontokasvattajia ja tutkijoita kymmenistä eri maista.   

Uskonnonopetus on parhaimmillaan erittäin antoisa oppiaine ja se vastaa oppilaan syvällisiin kysymyksiin. ”Yleisetiikkaan” perustuva uskontokasvatus tuskin korvaisi oman uskonnon opetuksen tuomia etuja. Lapsen oman uskonnon opetus tukee perheen arvomaailmaa.

Kun uskonnonopetus annetaan osana koulun opetussuunnitelmaa, se saavuttaa koko ikäluokan eikä väliinputoajia juuri ole, kuten tapahtuisi jos asia jäisi perheiden kontolle ja uskontokuntien asiaksi. Jos asia jää syystä tai toisesta hoitamatta, sillä voi olla ikäviäkin seurauksia.

Olen tavannut kastettuja maahanmuuttajaoppilaita, joilta puuttuu uskonnollinen käsitteistö. Yleensä he ovat kotoisin Venäjän pienistä kylistä, joissa ei ole pappia sen enempää kuin uskonnonopetustakaan. Heillä on joskus vaarallisiakin ajatuksia uskontoon liittyvistä ilmiöistä. Nämä lapset ovat valmiit kritiikittömästi kokeilemaan mitä tahansa henkimaailman asiaa, Saatanan palvonnasta woodoohon. Koulun opetuksessa saadut perustiedot voivat säästää ainakin muutamalta uhkaavalta kokeilulta.

Tämän päivän hektinen maailmanmeno, yleinen epävarmuus, nopeat rakenne- muutokset, avioerot, väkivaltaisuus ja monet muut mielenterveyttä rasittavat seikat vaatisivat pätevää ja asialleen vihkiytynyttä henkilöä, joka kykenisi vastaamaan lapsen kysymyksiin koulussa.

Edellä mainittujen asioiden valossa uskontotunteja tulisi lisätä eikä vähentää. Taitava uskonnonopettaja pystyy tuomaan monia ympäristön ja perheen ongelmia uskontotuntien opetuskeskusteluun. Asiat voidaan aina kytkeä koulun opetussuunnitelmaan. Kirkon traditio ja Raamattu antavat kunnon eväät ongelmien pohdintaan. Jos opettajalla itsellään ei ole riittäviä aineenhallinnallisia ja pedagogisia kykyjä, on tilanne tietysti toinen. Samaa logiikkaa käyttäen, jos ei osaa laskea, on matematiikan opetus mahdotonta.

Sirpa Okulov | Ortodoksisen uskonnon opettaja, SOOLin puheenjohtaja