Uskonnonopetus ja arvokasvatus koulunjohdollisena kysymyksenä

Olipa kysymys mistä oppiaineesta tahansa tiedämme, että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa opettaa. Koska jokainen opettaja tekee työtä omalla persoonallaan, luokissa voidaan käsitellä samoja asioita monella tyylillä ja vivahteella. Opetussuunnitelma linjaa tavoitteet ja sisällöt, mutta opettajan pedagoginen vapaus antaa hänelle luvan toteuttaa niitä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Mikä sitten on rehtorin rooli ja mitkä ovat hänen mahdollisuutensa vaikuttaa yksittäisen oppiaineen opetustapahtumaan? Tässä artikkelissa tarkastelen yhtäältä uskonnonopetusta, jossa erityispiirteeksi nousee se, että kysymys on ns. katsomusaineesta, jonka sisältöihin sinänsä opettajilla voi henkilökohtaisesti olla hyvin erilaisia suhtautumistapoja. Toisaalta en malta olla samassa yhteydessä viittaamatta muutamalla sanalla myös uskonnollisten ja eettisten aiheiden käsittelyyn muissakin yhteyksissä koulun lukuvuosikierron aikana – lähinnä kysymykseen tulevat silloin päivänavaukset, koulujen juhlatraditiot, tutustumiskäynnit ja projektihankkeet. En kertaa sitä, mitä pykälissä lukee, vaan koetan lähinnä hahmotella asioita ihan sieltä ruohonjuuritasolta, käytännön arkinäkökulmasta.

Rehtorin vaikuttamismahdollisuuksia kartoitettaessa, tekisin selkeän kahtiajaon hallinnollisiin toimenpiteisiin ja pedagogiseen ohjaukseen.

Hallinnolliset toimenpiteet

Uskonnon tunti

Rehtorina pidän lähtökohtana, että uskontoa opettavat ne opettajat, jotka itse tuntevat olevansa ”suotuisilla vesillä” aineen aihepiirien kanssa. Riippumatta opettajan omasta henkilökohtaisesta vakaumuksesta, hänellä tulee olla kyky ja taito kohdata oppilaiden pieniä ja suuria kysymyksiä aidosti läsnä ollen ja myös rehellisesti myöntäen, että ehkä kaikkiin kysymyksiin hän ei itsekään välttämättä tiedä eksaktia vastausta. Mielestäni uskonnon tunnin tulisi ihanteellisimmillaan olla eräänlainen turvallinen pysäkki, jonka varrella niin opettajalla kuin oppilaallakin olisi riittävästi aikaa lämminhenkisesti käsitellä elämänkaaren eri vaiheita ja sen vuosituhansien historiaa. Opettajan tulisi siis olla tavallaan niin kuin paimen – oikea-aikaisesti oikeassa paikassa lauman tarpeiden mukaan.

Päivänavaukset

Oppilaiden oikeuksiin kuuluu saada päivittäin nauttia päivänavauksesta. Se voi olla joko kokonaisuudessaan luokanopettajan omassa luokassaan hoitama hetki tai sitten vastuuta voidaan jakaa koko opettajakunnan ja mahdollisten yhteistyökumppanienkin kesken. Koska opettajilla pääsääntöisesti on luokassaan hyvin eri tavalla ajattelevien perheiden lapsia, tarvitaan entistä enemmän herkkyyttä sekä aihepiirien valinnassa että päivänavaushetkien käytännön toteuttamisessa. Olennaista päivänavauskulttuurissa on mielestäni se, että hetkestä muodostuu selkeästi muusta oppitunnin sisällöstä erillään oleva tilanne eikä opettajan, ehkä useinkin toistuva, välituntien jälkeinen ”käytössaarna” tai vastaava.

Juhlatraditiot ja elämyksellisyyskulttuuri

Koulujen juhlatraditioita ja koko elämyksellisyyskulttuuria voidaan käsitellä sekä hallinnollisesta että pedagogisesta näkökulmasta. Ehkä hallinnollisesta aspektista puhutaan silloin, kun rehtori yhdessä opettajakuntansa kanssa pohtii, mitä kalenteri- ja kirkkovuoden juhla- ja teemapäiviä kulloinkin juhlitaan yhteisesti koko koulun väen kanssa ja mitä käsitellään lyhyempinä teematuokioina. On hyvä muistaa, että koulun arjen keskellä tarvitaan aina silloin tällöin elämyksiä, sillä ne ovat useimmiten sellaisia tähtihetkiä, joita muistellessa jaksaa rankempinakin hetkinä. Itse asiassa ajoittaisen elämyksellisyyden pitäisi olla kaiken opetustapahtuman kantavana ajatuksena. Koska elämyksellisyys on jotain, minkä voi tuntea koko kehollaan ja aistia joka solullaan, sen vaikuttavuus ulottuu uskomattoman pitkälle. Tony Stockwell on todennut, että ”oppiakseen jotain nopeasti ja tehokkaasti on nähtävä se, kuultava se ja tunnusteltava sitä”. Siksi opetukseen kannattaa resurssien mukaan yhdistää joitakin käsiteltäviin aiheisiin liittyviä näyttelyitä tai muita tutustumiskäyntejä, jotka saattavat toimia ikään kuin kiintopisteinä elämän myöhemmissäkin vaiheissa.

Projektihankkeet

Aina silloin tällöin kouluilla on mahdollisuus osallistua erilaisiin projektihankkeisiin, jotka jäntevöittävät joko tietyn oppiaineen opetusta tai opetus- ja kasvatustyötä kokonaisuudessaan. Esimerkkinä artikkelin aihepiiriin liittyvästä 1990-luvun puolivälin projektihankkeesta voisin mainita opetushallituksen arvo- ja uskontokasvatukseen liittyvän hankkeen, jossa Lempäälän kunnan koulutoimi ja useat sen kouluista olivat vahvalla panoksella mukana. Hankkeen kautta saatu koulutus ja yhteinen oman messuosaston tekeminen poikivat lähtemättömiä jälkiä niin koulun uskonnon opetukseen kuin koko koulukulttuuriin sinänsä.

Pedagoginen ohjaus

Valtakunnallisessa uskonnon opetussuunnitelmassa painottuvat yhtäältä oma uskonto ja kulttuuriperintö, maailmankatsomuksellinen ajattelu ja muihin uskontoihin tutustuminen sekä eettisesti vastuulliseen elämänasenteeseen ohjaaminen, jossa yhteydessä erityisesti arvokasvatusnäkökulma tulee mielestäni merkittävästi esille. Omassa rehtorin roolissani olen viime vuosina halunnut nostaa kirkkovuoteen ja toisaalta myös kalenterivuoteen liittyvät erityispäivät ja teemat arvokasvatuksellisesti merkittävään asemaan. Niiden myötä ja myös kansakuntamme kulttuurihistoriallisten merkkihenkilöiden kautta on ollut mahdollista vahvistaa ihmisyyden peruskalliota ja antaa samalla eväitä itse kunkin elämän seikkailulle. Nykyaikana arvot ja ihanteet ovat monella hukassa ja paljon on niitä, jotka etsivät ja kyselevät, mutta eivät koskaan edes usko löytävänsä. Ajassamme on aivan liikaa kyynisyyttä ja tiukkapipoista, ryppyotsaista suhtautumista, mikä tappaa terveen uteliaisuuden, ihanteellisuuden sekä ihmeisiin uskovan lapsenomaisuuden.

Tulevaisuuden historian tekeminen edellyttää vahvojen arvojen olemassaoloa. Retoriikka ei riitä, vaan ratkaisut on tuotava hyvin perustasolle ja vain teot puhuvat puolestaan. Koulumme toiminta-ajatukseksi olemme valinneet Hodding Carterin ajatuksen: ”On vain kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa toivoa pystyvänsä antamaan lapsille: juuret ja siivet.” Vain tuntemalla juuremme, voimme aidosti ymmärtää nykyisyyttä ja sitä kautta antaa omien siipien kantaa kohti entistä parempaa tulevaisuutta. Niin uskonnonopetuksen kuin päivänavausten, juhlatraditioiden ja projektihankkeidenkin kautta sekä rehtori että opettajat voivat hienovaraisesti antaa oppilaille eväitä vastuullisten valintojen tekemiseen. Kaikessa ”evästämisessä” on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että mitkään sanat eivät tehoa, eivätkä hyvätkään kasvatus- tai opetusyrityksemme kanna, jollemme itse ole omalla esimerkillämme tukemassa niitä ja antamassa sitä kaikkein tärkeintä – innostuksen kipinää. Vanha viisaus puhuu siitä, että jos haluamme jonkun rakentavan laivan, meidän ei pitäisi antaa hänelle piirustuksia, lautoja, vasaroita tai nauloja, vaan opettaa hänet kaipaamaan ulapalle. Silloin hän varmasti rakentaa kestävän laivan tavalla tai toisella.

Teksti: Anneli Kesola | Kuljun koulun rehtori, Lempäälä