Uskonnon didaktiikka

Didaktiikalla tarkoitetaan yleisesti opetusta tutkivaa tiedettä ja tieteenalaa. Didaktiikka voidaan suomentaa opetustieteeksi, mutta vakiintuneen käytännön ja historiallisten syiden vuoksi Suomessa ei juuri käytetä opetustieteen käsitettä. Sen päätutkimusalueiksi on ymmärretty:

  1. opetussuunnitelmaoppi ja
  2. opetusmenetelmäoppi.

Näin didaktiikka ja sen tutkimus on ollut kiinnostunut opetussuunnitelmasta ja sen kehittämisestä sekä käytännön opetuksessa tarvittavien menetelmien kehittämisestä.

Uskonnon didaktiikka on osa yleistä didaktista tutkimusta. Se voidaan määritellä yhteiskunnan kasvatus- ja koulutusjärjestelmässä annettavaa uskontokasvatusta tutkivaksi tieteeksi. Uskonnon didaktiikan keskeisiä osa-alueita ovat varhaiskasvatuksen, esiopetuksen, perusopetuksen ja toisen asteen uskontokasvatuksen ja uskonnonopetuksen tutkimus ja opetus. Oppiainetta voidaan pitää muun muassa uskonto-nimisen kouluaineen ja varhaiskasvatuksen uskonnollis-katsomuksellisen orientaation sekä etiikka ja katsomus nimisen esiopetuksen sisältöalueen ainedidaktiikkana.

Uskonnon didaktiikan tutkimusta ei voida pitää yksinomaan uskontokasvatuksen käytännön kuvaamisena ja tutkimuksena, vaan sen tehtävänä on muun muassa teoretisoida sitä, miten oppiminen uskontokasvatuksessa tapahtuu. Uskonnon didaktiikan tehtävänä on mallintaa uskontokasvatukselle ja uskonnonopetukselle ominainen, spesifi oppimisprosessi. Tieteenalan tehtävä ei ole luonteeltaan vain soveltava, vaan siihen liittyy monenlaista perustutkimusta uutta tietoa luovana mahdollisuutena

Uskonnon didaktinen tutkimus voidaan sijoittaa joko osaksi teologis-uskontotieteellistä tai kasvatustieteellistä tutkimusta. Uskontokasvatuksen ja uskonnonopetuksen sisältökysymykset ovat osa teologista ja uskontotieteellistä tutkimusta. Kasvatuksen ja koulutuksen konteksti sekä opetukseen osallistuvien lasten ikäkausispesifit kysymykset ja käytetyt menetelmät tuovat uskonnon didaktiikan tutkimuksen osaksi kasvatustieteellistä tutkimusta. Uskonnon didaktiikan voi määritellä uskonnon tietoainesta ja kasvatustieteellistä tietoainesta yhdistäväksi kahden eri tieteenalan yhdistelmäksi. Uskonnon didaktiikassa uskonnonopetuksen sisällöllinen perusta nivoutuu kasvatustieteelliseen tietouteen.

Uskonnon didaktiikalla on laajat yhtymäkohdat uskonnonpedagogiikan lisäksi yleiseen kasvatustieteeseen, mutta myös psykologiaan, yhteiskuntatieteeseen ja antropologiaan. Tämä näkyy erityisesti kansainvälisessä uskonnon didaktisessa tutkimuksessa, jossa viimeisten vuosikymmenien aikana on tapahtunut voimakas siirtymä perinteisestä teologia keskeisestä lähtökohdasta tarkastella uskonnonopetusta kohti kasvatus- ja sosiaalitieteellisiä lähtökohtia. Tällöin muun muassa psykologiasta, antropologiasta ja sosiaalitieteistä on tullut uskonnon didaktiikan keskeisiä taustatieteitä.

Uskonnon didaktiikassa on paljon pohdittu uskonnonopetukselle soveltuvia taustateorioita. Viime vuosikymmeninä Suomessa on vaikuttanut erilaisia uskonnondidaktisia virtauksia, jotka ovat luoneet puitteita käytännön uskonnonopetukselle. Näitä ovat olleet esimerkiksi:

  1. kontekstuaalinen lähestymistapa,
  2. eksistenssianalyyttinen lähestymistapa,
  3. psykohistoriallinen näkökulma,
  4. symbolididaktiikka ja
  5. lapsen ja nuoren spiritualiteettia ja spirituaalista kehitystä painottava lähestymistapa.

Virtaukset tarjoavat arvokkaita teoreettisia näkökulmia uskonnonopetuksen lähestymistavoiksi ja toteuttamismahdollisuuksiksi.

Kontekstuaalinen lähestymistapa painottaa kontekstia, jossa uskonnonopetusta toteutetaan. Uskonnonopetus on lähestymistavassa nähty vuorovaikutteiseksi tapahtumaksi, jossa lapset ja nuoret sekä uskonnollinen traditio ovat monipuolisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Eksistenssianalyyttisessä lähestymistavassa on korostettu uskonnonopetuksen mahdollisuuksia autenttiseksi subjektiksi kehittyvän ja kasvan lapsen näkökulmasta. Keskeistä on ollut muun muassa auttaa lasta ja nuorta etsimään omaan elämäänsä tarkoitusta ja mielekkyyttä sekä ohjata häntä vastuullisuuteen oman elämäänsä ja muiden elämää kohtaan. Psykohistoriallisessa lähestymistavassa on korostettu uskonnollisen tiedon ja yleensäkin mentaalisen tiedon rakentumista ja uskonnon tehtävää ihmisen tietoisuuden rakentumisessa. Keskeistä psykohistoriallisessa lähestymistavassa on ollut uskonnollisen kielen, johon kuuluvat muun muassa kertomuksellinen, metaforinen, symbolinen ja opillinen kieli, avaaminen. Symbolididaktiikka on painottanut uskonnon ja uskonnollisten kertomusten symbolista ulottuvuutta. Lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan kokemuksia voidaan käsitellä vain perinteen ja kielen yhteydessä, sillä havainnot, elämykset ja elämäntapahtumat muodostuvat vasta sitten kokemuksiksi, kun niitä tulkitaan oikeassa viitekehyksessään. Spiritualiteettikasvatus on noussut viime vuosina yhdeksi keskeisiksi uskonnon didaktiikan lähestymistavaksi. Siinä keskeistä on tukea lapsen ja nuorten spiritualiteetin kehitystä sekä auttaa häntä löytämään spirituaalinen herkkyys.

Mitä uskonnon didaktiikka voi sitten antaa käytännön uskonnon opettajalle? Ensinnäkin uskonnon didaktiikka avaa uskontoa opetettava aineena nimenomaan kasvatustieteellisestä näkökulmasta käsin. Näin opiskelemalla uskonnon didaktiikkaa uskonnon opettaja saa monipuolista tietoa aineen opettamisen historiasta ja luonteesta. Toiseksi uskonnon didaktiikka tarjoaa teoreettisen näkökulman oppiaineen opetukselle. Tähän liittyy esimerkiksi erilaisten oppimisteorioiden tarkastelu uskonnon näkökulmasta. Kolmanneksi uskonnon didaktiikka tieteenalana antaa välineitä käytännön uskonnonopetuksen avuksi, esimerkiksi opetussuunnitelmatyöhön ja opetuksen suunnitteluun ja toteutukseen. Laajemmin aihepiiriin voi tutustua esimerkiksi lukemalla Arto Kallioniemen artikkelin Kehittyvä uskonnon didaktiikan tutkimus ja sen haasteet lokakuussa 2005 ilmestyvästä Uskonnonopetus uudella vuosituhannella kirjasta.

Kirjallisuutta

Kallioniemi, A. & Luodeslampi, J. (toim.). 2005. Uskonnonopetus uudella vuosituhannella. Kirjapaja. Ilmestyy lokakuussa 2005.

Niemi, H. 1991. Uskonnon didaktiikka. Keuruu: Otava.

Pyysiäinen, M. & Seppälä, J. (toim.). 1998. Uskonnonopetuksen käsikirja. Porvoo: WSOY.

Tirri, K. 2003. Miten uskontoa opitaan? Teologinen Aikakauskirja 2, 102–106.

Teksti: Arto Kallioniemi | Uskonnon didaktiikan professori, Soveltavan kasvatustieteenlaitos, Helsingin yliopisto