Historia

Vapaakirkollinen liike, joka 1920-luvulla uskonnonvapauslain tultua voimaan laillistui Suomen Vapaakirkkona, on pääosin kotimaisen herätystyön tulosta, mutta se sai myös ulkomaisia vaikutteita valistuneiden kannattajiensa välityksellä.


Kuva: SVK

Alkuaikojen ominaispiirteitä

Tyypiltään vapaakirkollisia herätyksiä syntyi Pohjanmaan ja Uudenmaan rannikkoseuduilla jo 1870-luvun lopulla. Varsinaisesta liikkeestä voi puhua vasta 1880-luvulla, sillä syksyllä 1879 Helsingissä vierailleen herätyssaarnaajan lordi Radstockin käynti loi yhteyksiä näiden herätyspiirien välille.

Aluksi liike oli opillisestikin varsin vapaa - nimensä mukaisesti: lähtökohdat olivat toisaalta luterilaisuudessa, toisaalta angloamerikkalaisessa herätyskristillisyydessä. Vapaakirkko muodostui valtiosta vapaaksi, itsenäiseksi  herätysliikkeeksi. Toiminta oli kuitenkin allianssiluonteista, vaikkakin omia seurakuntia perustettiin alusta alkaen. Yhteydessä oli keskeistä henkilökohtainen uskonratkaisu, ehtoollisen vietto uskovien kesken, pyhitetty elämä ja aktiivinen kristillis-sosiaalinen toiminta. Toimintaan kuului julistus- ja evankelioimistyön ohella raittiustyötä sekä uudenlaista pyhäkoulutyötä. Lapsille ja prostituoidu


Moottoripyörä. Kuva: SVK
ille perustettiin hoito- ja turvakoteja, ja myös kansankeittiöitä ja yömajoja ilmaantui muutamille paikkakunnille. Pystyvät kynäniekat julkaisivat omia lehtiä. Myös lapset saivat osansa hyvästä sanomasta. Sosiaalisessa työssä myös naisille aukeni laaja kenttä. Alkuaikojen merkittävimpien vaikuttajien joukosta voi mainita Heikelin ja Hellmanin sisarukset Pohjanmaalta sekä Emma Åhman-Mäkisen ja Anna Edelheimin pääkaupungista. Liikkeen nuorekkuutta osittaa se, että johtomiehistä vasta osa oli saavuttanut 30 vuoden iän. Heistä tunnetuimpia olivat Constantin Boije, Hjalmar Braxén, F.W. Lönnbeck, Antti Mäkinen ja Edvard Björkenheim.

Hannele Rantanen | Vapaakirkko