Karttoja paikkaan nimeltä musiikki

Musiikin kuuntelemista opetusryhmässä voisi verrata maaston tarkasteluun ennen kartan piirtämistä. Opettaja johdattaa kuunneltavalla musiikilla oppilaat ”paikkaan nimeltä musiikki”, ja kuuntelemisen pohjalta hahmotellaan yhdessä kiintopisteitä ja näistä hahmottuvaa ”karttaa”. Kartta voi hahmottua eri opetusryhmissä erilaiseksi, tosin vain, jos opettaja ei pyri ohjaamaan keskustelua kohti hänen määrittämiään kiintopisteitä.

Kuunteleminen on intensiivisimmillään kokemuksellista uppoutumista musiikkiin. Musiikista keskusteleminen, aivan kuten kartan piirtäminenkin, edellyttää, että omiin havaintoihin ja kokemuksiin saa otettua etäisyyttä etäisyyden ottamista omiin havaintoihin ja kokemuksiin. Etäisyys voi syntyä opittujen maamerkkien, kuten tyylikausien tai musiikin elementtien pohtimisen ja tunnistamisen avulla. Mutta kuunteleminen ja etäisyyden ottaminen ja kokemuksen reflektiivinen jäsentäminen eivät kuitenkaan edellytä ennalta annettua tietoa.

Musiikin kartan kiintopisteet voivat olla hyvin henkilökohtaisia musiikin hahmottamisen tapoja. ”Tiedon käytäntö”, kirjoittaa Oscar Brenifier kirjassaan Keskusteleva opetus (Niin&näin 2010), ”on kaikkien käytäntöjen tavoin määritelmällisesti yksilöllinen tai henkilökohtainen”. Henkilökohtaisissa havainnoissa ja kokemuksissa punoutuu ainutkertaisella tavalla kuulijan ja yhteisön, lähipiirin, kokemusmaailma merkityksiksi, joita musiikissa nähdään – tai ei nähdä.

Opetuksen ja keskustelun kannattelijaksi riittää pelkästään yhteinen kuuntelukokemus ja se, että opettaja kunnioittaa oppilaidensa kokemusten ainutkertaisuutta. Opettajan on hyvä tietoisesti hyväksyä kaikki vastaukset ja mielipiteet. Niinpä keskusteluun perustuvan kuuntelukasvatuksen liikevoimana ei ole se, syntyykö musiikista kaikille kuulijoille syvällinen merkitys vai ei, eikä liioin se, onko musiikki kuulijan mielimusiikkia vai ei.

Teksti: Leena Unkari-Virtanen