Musiikkioppilaitokset kulttuurin muistin ylläpitäjinä

Musiikkiharrastus nousi 1700-luvun lopulla porvariston sivistysihanteen yhdeksi tukipilariksi. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä haluttiin kaikille kansalaisille oikeus kaikkeen siihen, mihin aiemmin vain aatelistolla oli ollut pääsy. Musiikkia soitettiin ja laulettiin itse, sitä kuunneltiin kodeissa, konserteissa ja salongeissa. Musiikkia käytettiin ja kulutettiin kaikilla mahdollisilla foorumeilla, ja kaikki musiikki oli oman aikansa tuotantoa. Taidemusiikilla ja viihdemusiikilla ei musiikin kuluttajien keskuudessa, eurooppalaisessa kaupunkikulttuurissa, nähty eroa.

Musiikkioppilaitoksissa yksi musiikin kuuntelemisen tehtävä on tutustuttaa oppilaat musiikilliseen kulttuuriperintöön. Kulttuurin muisti lepää yhä enemmän erilaisten instituutioiden, esimerkiksi koulun, varassa. Tämä johtuu historiapedagogiikan emeritaprofessorin Sirkka Ahosen mukaan siitä, että perinneyhteisöjen muistelupuhe on jäänyt pois ihmisten arjesta (Ahonen 1998, 21–25).

Oppilaitokset ovat saaneet uusia tehtäviä kulttuurin ”muistin paikkoina” yhteiskunnassamme. Erityisesti musiikissa ja muissa taideaineissa ”muistelupuheen” puhujia on oppilaitosten lisäksi kovin vähän. Musiikissa koululaitos ei useinkaan pysty antamaan riittävää taitoa ja kulttuuriperinnön tuntemusta, joka takaisi esimerkiksi pääsyn korkeakouluopintoihin. Musiikkikorkeakoulujen opiskelijat ovat yleensä hankkineet korkeakouluopintoihin oikeuttavan tietotaidon muualla kuin koulussa, yleensä, musiikinlajista riippuen, musiikkioppilaitoksissa.

Teksti: Leena Unkari-Virtanen