Säätelynhaluja

Musiikin kuuntelemisella on eri aikoina ajateltu olevan erilaisia vaikutuksia. Musiikin kuuntelemista on myös aina pyritty säätelemään. Kunnianarvoisan ihmisen ei ole koskaan sopinut kuunnella kaikenlaista tai kaiken kansan musiikkia.

  • Antiikin kreikkalaiset sanoivat, että äänten suhteet musiikissa ovat pienoiskoossa samat kuin taivaankappaleiden suhteet taivaankannella. Musiikki vaikutti heidän mukaansa paitsi maailmankaikkeuden lakeihin, myös ihmisiin. Hempeä musiikki ei sopinut kaupunkivaltioiden puolustajille, eikä juomalauluja sopinut kenenkään kuunnella, sillä jo se saattoi altistaa juoppoudelle.
  • Keskiajalla kirkko pyrki säätelemään käsitystä hyvästä musiikista. Tanssi sekä ylenpalttisen kaunis tai koukeroinen musiikki houkuttelivat ihmismielen kiinnittymään maallisiin asioihin. Niinpä kirkollisen musiikin tuli toteuttaa sääntöä ”sanat selvästi ja musiikki viehättävästi”. Toreilla ja markkinapaikoilla raikui kuitenkin toisenlainen musiikki, joka säilyneiden soittimien ja katkelmien perusteella saattoi olla hyvinkin räväkkää ja vilkasta.
  • Kun hovikulttuuri kehittyi, tarvittiin myös musiikkia, jolla hienostunut hoviväki erottui rahvaasta. Renessanssiruhtinaat saattoivat keräillä hoviinsa säveltäjiä ja muusikoita siinä missä jalokiviä tai villieläimiä. Renessanssihoveissa soitettiin erityistä musiikkia ”oppineille ihmisille, yksityistilaisuuksissa lordeille”, ja rahvaalla oli oma yksinkertaisempi musiikkinsa (Vincentio, 1555). Aurinkokuninkaan Ludvig XIV:n hovissa tanssittiin orkesterin säestyksellä joka päivä, ja illanvietoissa esitettiin musiikillisia arvoituksia, pieniä soivia hoviväen muotokuvia, joille annettiin vihjailevia nimiä.
  • Vähitellen kaupunkien porvaristo halusi päästää kaikki ihmiset osallisiksi aateliston musiikkiharrastuksesta, ja musiikista tuli yksi porvariskotien sivistyksen mitta. ”Se, joka ei lainkaan harrasta musiikkia, ei ole ihminen. Se, joka kuuntelee musiikkia, on puoliksi ihminen. Vain se, joka itse soittaa, on kokonaan ihminen”, kuvaili Goethe musiikin asemaa.
  • Nykyisin tuntuu siltä, että musiikkia on kaikilla ja kaikkialla. 1900-luvulla on käyty monissa eri yhteyksissä kiistaa siitä, kenen musiikki on hyvää ja kenen huonoa tai suorastaan turmiollista. Valtioilla, erilaisilla ryhmittymillä, nuorison eri alakulttuureilla, älymystöllä ja ties keillä kaikilla, jopa tuotteilla, on oma tunnusomainen musiikkinsa, joka on aina erilaista kuin muiden.

Musiikkia on käytetty jo kauan myös erottautumisen välineenä. Musiikin kuunteluun on liitetty esimerkiksi 1900-luvulla varsin ankaria asenteita. Esimerkiksi saksalainen musiikkisosiologi Theodore W. Adorno (1973) esitteli vain muutama vuosikymmen sitten varsin ankaran kuuntelemisen luokittelunsa, jossa mm. jazzin ja viihdemusiikin kuuntelemista pidettiin alempiarvoisena kuin klassisen musiikin ”rakenteellista” kuuntelemista. Adorno vaati myös kuuntelemiselta erityistä laatua. Adornon mielestä jopa sellainen klassisen musiikin kuunteleminen, jossa kuulijan mieli lähti ajelehtimaan erilaisten ulkomusiikillisten mielikuvien pariin, oli väheksyttävää.

Samalla kun opetuksessa kuunnellaan musiikkia, opetetaan ja säädellään myös kuuntelemisen sisältöjä, tapoja ja asenteita. Opetuksessa musiikin kuunteleminen on ollut ja tulee myös olemaan säätelyn tai ohjeistuksen kohteena. Siksi on syytä hieman pohtia, minkälaisia kuuntelemisen tapoja, asenteita ja sisältöjä ohjeistuksella halutaan oppilaille välittää. Halutaanko kasvattaa arvokkaaksi määritellyn taiteen tunnistajia ja kuluttajia, esimerkiksi tulevaa konserttiyleisöä? Vai onko päämääränä lisätä ymmärrystä erilaisia musiikkeja kohtaan ja kenties samalla kasvattaa kunnioitusta erilaisia kuulijoita kohtaan? Entä miten sovittaa erilaiset päämäärät yhteen, kun opetuksessa pitää huolehtia paljon muustakin?

Teksti: Leena Unkari-Virtanen