Näkökulmia arviointiin

Opetussuunnitelmassa on määritelty kymmenen tasolta toiselle etenevää opintokokonaisuutta, joissa nimetään opetuksessa käsiteltäviä aihealueita. Jokainen opettaja suunnittelee opetuksensa niiden pohjalle, mutta poimii ryhmän kannalta merkittävät aiheet, joita haluaa opetuksessaan korostaa. Opintokokonaisuuksien ja aihealueiden välillä voi risteillä ja soveltaminen on suotavaa. Luonnollisesti arvioinnissakin painotetaan niitä kokonaisuuksia (projekteja ja tuotoksia), joihin on käytetty eniten aikaa ja tarmoa. Esimerkiksi Kaupunkitarinoita-kokonaisuudessa 10–12-vuotiaiden harrastajien kanssa (ks. OPS, Sanataide, Tavoitteet ja keskeiset sisällöt: 6. Kertojan ja tekstin muodonmuutoksia -kokonaisuuden sisällöt) tehtiin kuvitteelliseen kaupunkiin sijoittuvia tarinoita runouden kieltä hyödyntäen. Arvioinnin kohteeksi nousivat henkilöhahmojen kuvaukset, ja niitä arvioitiin identiteetti-käsitteen valossa.

Sanataiteessa arviointi tekee oppimisen näkyväksi: se muuntaa sanat teoiksi ja motivoi parhaimmillaan harrastuksen jatkamista. Arviointi on osa sanataidetuntia, ja se on tarpeellista ulottaa oppilaista opettajaan ja koko ryhmään. 

Palautteen antamiseen ja saamiseen kasvattamisessa on tärkeää luoda ryhmään luottamuksellinen ja turvallinen ilmapiiri, jonka aikaansaamiseksi on tehtävä paljon työtä: asioille on varattava aikaa.  On huolehdittava, että tuotosten jakaminen toisten kanssa on luontevaa ja että omien ja muiden tekstien lukeminen ja niistä puhuminen kuuluu asiaan. Arviointi ja palautteenanto kannattaa pitää systemaattisena ja määrätietoisena, koska jatkuva ja pitkäkestoinen ryhmä- ja yksilöpalaute harjaannuttavat oppilaita myös itsearviointiin ja vertaispalautteeseen. Kun palautteen antamisesta ja saamisesta tulee luonteva osa ryhmän toimintaa, harrastajilla on mahdollisuus myös ymmärtää niiden merkitys.

Opettajalla on taidekasvatuksessa keskeinen ja moninainen rooli. Hän on samalla sekä tiedollinen ja taidollinen ohjaaja että sosiaalinen malli tämän tietyn taidemuodon kontekstissa. Sanataideopettaja saattaa olla jollekin lapselle ainut henkilökohtainen kontakti taiteenalaan, ja sen vuoksi opettajan merkitys asenteen muokkaajana on suuri. Siksi opettajan täytyy myös arvioida kriittisesti omaa työtään.

Sanataideopettajalla on haasteenaan erilaiset oppijat ja heidän erilaiset temperamenttinsa, mieltymyksensä ja taitonsa. Opettajan on oltava tietoinen käyttämistään työtavoista ja -malleista, jotta hän pystyy varioimaan niitä erilaiset oppilaat huomioiden. Pyrkimys kokonaisvaltaiseen taidekasvatukseen pitää tiedostaa. Vuorovaikutussuhde ja sen vaaliminen ovat ensiarvoisia, kun oppilaat huomioidaan yksilöllisesti. Vuorovaikutuksen täytyy toimia sekä oppilaiden, vanhempien että taiteenalan suuntaan. Vuorovaikutus taiteenalan suuntaan tarkoittaa opettajalle myös taiteenalan tason arvioimista ja yleissivistystä vastaanoton, kaanonin ja kanonisoimattoman sanataiteen suhteen.

Oppilaan arvioinnissa sanataideopettajan lähtökohta on, että hän on yksittäinen lukija, joka lukee tekstin huolellisesti, hienotunteisesti, ymmärrykseen pyrkien ja rehellisesti oman mielipiteensä muodostaen. Opettaja lukee tekstin omana itsenään ja lukijataustaansa vasten, ja sen vuoksi palautteenantaja voi siis kertoa vain, miten hän tekstin kokee. Joku toinen (esim. vertaispalautteenantaja) voi ajatella jotain aivan muuta. Palautteen antajan on perusteltava mielipiteensä.

Olennaista on keskustella ja jakaa mielipiteitä ja ajatuksia toisten kanssa.  Itse tekstin tai tuotoksen lisäksi arvioinnissa annetaan palautetta laajemmastakin. Tärkeä kysymys oppilasarvioinnissa on esimerkiksi, onko oppilaan taiteellisen oppimisessa tapahtunut muutosta. Kehityksen tarkkailun pitää suuntautua sekä vastaanottamisen, tulkinnan että oman tekemisen arviointiin. Jokainen harrastaja täytyy suhteuttaa omaan kehitystasoonsa, ja positiivinen palaute ja jatkuva kannustaminen ovat tärkeitä, mutta opettajan on uskallettava antaa myös parannusehdotuksia.

Lisäksi on hyödyllistä arvioida jatkuvasti muita opetukseen vaikuttavia tekijöitä: puitteita, ryhmän vuorovaikutus- ja viestintätaitoja ja kommunikaatiota. Näiden arvioinnissa pitää ottaa huomioon myös oppimisedellytysten (persoonallisuuden rakenne ja kehitysaste, ympäristö), motivaation, lähtötason ja sosiaalisten suhteiden vaikutus oppimiseen ja tuloksiin. Numeerinen arviointi on tietysti mahdollista, mutta sanataiteessa se ei ole keskeistä. Mitä pienempi harrastaja on, sitä varauksellisemmin numeeriseen arviointiin pitää suhtautua. Koskaan numero ei voi olla ainoa arviointiväline, vaan pitää korostaa sanallista palautetta.

Vertaispalautteen mahdollisuus rikastuttaa sanataiteellista kasvua. Toisten tekstien analysoiminen auttaa näkemään erilaisia tapoja rakentaa tekstiä. Se tuo oman tekemisen, reflektoinnin ja käsitteellistämisen kautta syvyyttä vastaanottoon. Silloin analyysitaidotkin kehittyvät kuin itsestään.

Sanataide ei siis saakaan olla pelkkää tuottamista, vaan olennaista on myös ohjata taiteen analyyttiseen vastaanottamiseen. Tuottaminen ja vastaanottaminen ovat saman asian eri puolia, jotka ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Vastaanottamista voi ja pitää harjoitella lukemalla, katsomalla ja aistimalla itse sekä puhumalla toisten kanssa vastaanoton kokemuksista. On tärkeää osata kertoa omia mielipiteitään ja verrata niitä muihin sekä huomata, että minä voin ja saan olla sekä samaa että eri mieltä asioista. Vastaanottamisen kokeminen ja taideteosten tietoinen analysoiminen auttaa näkemään myös oman työn vastaanottajan näkökulmasta.