Ongelmaan tarttuva minäviesti ja eläytyvä kuuntelu


Jenkkaa

Oli seitsemännen luokan yhteistanssitunti aiheenaan jenkan askelikko. Selvää jännitystä oli aistittavissa ilmassa: kuka tulee pariksi, miten selviää askeleista. Jokaisen tauon aikana, joka opetuksessa syntyi, eräs tyttö lähti paikaltaan juttelemaan milloin kenenkin kanssa. Jouduin odottamaan hänen paluutaan oman parinsa luokse, ennen kuin pystyin jatkamaan opetusta. Tätä tapahtui toistuvasti ja pienimmissäkin pysähdyksissä. Tilanne alkoi ottaa minua päähän. Kun tunti päättyi, pyysin tytön luokseni ja sanoin hänelle:
- Kun liikut pois parisi luota juttelemaan toisten oppilaiden kanssa, joudun odottamaan paluutasi omalle paikallesi enkä pysty etenemään opetuksessani. Se suututtaa mua. [ongelmaan tarttuva minäviesti]
Tytön reaktio oli:
- Mitä sä mulle tästä puhut? Kyllä siellä muutkin liikkuivat ja juttelivat.
- Susta on epäreilua, että mä sanon tästä juuri sulle. [eläytyvä kuuntelu]
- No, niin onkin.
- Mulle on tärkeää ehtiä opettamaan ne asiat, jotka tunnille olen suunnitellut ja sun jutteleminen vaikeuttaa sitä. [uusi ongelmaan tarttuva minäviesti]
- No, onko toi nyt niin iso juttu!?!
- Susta mä puutun liian pieneen asiaan. [uusi eläytyvä kuuntelu]
- No, en mä tiiä, mutta kun…
Näin keskustelumme jatkui ja lopulta löysimme yhteisen sävelen tanssituntikäyttäytymiseen. (UK)

Kipeä käsi

Liikuntatunneillani oli oppilaita, joilla oli tapana purnata erilaisista asioista, kuten tehtävistä, muodostetuista ryhmistä, tunnin pituudesta ja liikuntavarusteiden vaihtamisesta. Tavallisesti tästä seurasi riitelyä oppilaan kanssa. Riitely loppui usein tilanteeseen, jossa sanoin viimeisen sanan. Oppilaiden vastustelu, johon minun oli puututtava, huononsi tuntien ilmapiiriä ja masensi itseäni. Kun aloin kuunnella eläytyvästi näitä purnaajia, havaitsin, että turha väitteleminen vähentyi ja eteen tulleet erimielisyydet saatiin selvitettyä useimmiten sopuisasti neuvottelemalla. Oppilaiden yhteistyöhaluttomuus ja passiivisuus vähentyivät. Tämä ilmeni siten, että oppilaat alkoivat avautua ja rohkaistuivat kertomaan omia mielipiteitänsä ja ehdotuksiansa, jotka liittyivät tuntien kulkuun. Oppilailta tuli uusia ideoita, ajatuksia ja huomioita, joiden avulla tunteja tai yksittäisiä harjoituksia saatiin muokattua toimivampaan suuntaan. Seuraava esimerkki kertoo oppilaasta, joka ei saanut kerrotuksi, mitä hän todella halusi. Hän käytti toiminnan kieltä häiritsemällä palloilutuntia kieltäytymällä osallistumasta ja purnaamalla tehtävistä. Menin tytön luo ja lähetin ongelmaan tarttuvan minäviestin, jonka jälkeen keskityin kuuntelemaan häntä:

– Olen tosi harmistunut, kun poistut suorituspaikoilta ja kieltäydyt tehtävistä. Koko ryhmäsi kärsii tästä, koska yksi puuttuu.
– No, mun käsi on edelleen kipee sen murtumisen takia ja siihen sattui tossa pelissä.
– Niin…
– No, sen lisäksi mä oon henkisesti ihan rikki ja haluaisin mennä kotiin.
– Tahdot siis lähteä kotiin?
– En mä oikeistaan jaksaisi kotiinkaan lähteä, mutta haluaisin toimia tuomarina, jos sopii.
Oppilas tuomaroi lopputunnin toisen oppilastuomarin kanssa ja lopetti häiritsevän käyttäytymisen. Olin tyytyväinen kiusallisen tilanteen ratkettua, ja tuomarikin näytti tyytyväiseltä tehtäväänsä. (MK)
Teksti: Taru Lintunen, Marjo Kuusela ja Ulla Klemola |Jyväskylän yliopisto, liikuntakasvatuksen laitos